Edellisessä kirjoituksessa viittasin ankeuttajiin, jotka pyrkivät imemään ihmiseltä viimeisetkin optimismin rippeet. Ymmärsin heti juttua kirjoittaessani, että olen jo pitkään syyllistynyt samanlaiseen toimintaan päässäni ja ollut itse ankeuttaja sisäisessä dialogissani.
Jos todellinen vapaustaistelija syyttää suosionsa laskusta algoritmejä, aivopestyä lammaskansaa tai sensuurikoneistoa, minä näen vastaavassa tilanteessa vain yhden syyllisen: itseni. Ankeuttajan silmissä ongelma on perustavanlaatuinen ja lähes toivoton.
Yhteiskunnallisella vaikuttajalla täytyy olla selkeä agenda, kiinnostavaa informaatiota, järkkymätön luottamus asiaansa ja kyky sanallistaa sen ydinolemus, provosoivan populistinen ilmaisutapa ja luonnostaan karismaattinen olemus tai itseluottamusta taistella itsensä framille.
Minulla on ollut lähinnä lapsen uskoa muutokseen, kyky sanoittaa epäkohtia sekä intoa ja rohkeutta toimia arvojeni mukaan. Korona-ajan aktivismiin sekin riitti, mutta nyt tarvittaisiin muitakin avuja, jos mielisi päästä ääneen politiikkaan tai edes X:n kansalaistorille. Kolmen vuoden jälkeen alan olla aika vakuuttunut, ettei minulta löydy niitä ominaisuuksia, mitä siihen tarvitaan – enkä tiedä haluaisinko edes. Kyseessä ei ole vain sisäinen tunne, koska myös data tukee väittämää. Tämä asia on oleellista alleviivata, jotta ymmärtää, ettei kyse ole vain huonosta asenteesta tai taipumuksesta painaa itseä alas.
Kokonaisuudessaan kiinnostus ajatuksiani tai näkemyksiäni kohtaan on ollut laskusuhdanteessa jo pitkään, jos sellaista on alun perin ollutkaan. Suosioni nimittäin oli jo lähtökohtaisesti täysin riippuvainen siitä, että joku korkeamman profiilin ihminen samanmielisessä skenessä jakoi juttuni hänen uskollisille kannattajilleen. Vakiinnuttaakseni vaikuttajan statukseni, minun olisi pitänyt pärjätä ilman heitä ja löytää oma yleisöni.
Huolimatta muutamasta tuhannesta seuraajasta eri kanavissa, mahtuisivat nykyään kaikki tukijani yhteensä koululuokkaan. Eduskuntavaalien aikaan olisi tehnyt tiukkaa mahduttaa äänestäjäni yhtenäiskoulun suureen juhlasaliin, minkä vuoksi joillakin on täysin väärä käsitys siitä, mitkä ovat realistiset mahdollisuuteni vaikuttaa nykyhetkessä. Vaikka tosissani yritin, en enää vaalikevään jälkeen onnistunut herättämään lisää kiinnostusta tai kasvattamaan näkyvyyttäni – saati uskottavuuttani.
Kun joku puhuu minulle ikään kuin nauttisin edelleen jonkinlaista luottamusta, se paljastaa, ettei hän itsekään ole seurannut tekemisiäni enää parhaan momentumin mentyä. Kehuksi tarkoitettu ”kyllähän sinä pystyt” ei löydä kohteeseen, vaan ainoastaan pahentaa huijarisyndroomaani. Se sivuuttaa arkirealismin, jonka pohjalta itse arvioin mahdollisuuksiani. En ole hyvän äänisaaliin jälkeen saavuttanut juuri mitään, mikä antaisi syytä itseluottamukseen ja puskisi sinnikkäästi jatkamaan.
Pyrkimys auttaa Saara presidenttiehdokkaaksi oli aidosti mielekästä hommaa, mutta päätyi laskemaan paitsi omia osakkeitani puolueessa, myös motivaatiotani poliittiseen aktiivisuuteen sekä uskoani fiksuina pitämiini ihmisiin.
Projektina Kanto paljasti kaiken sen, missä olen kyvytön tai vakavasti puutteellinen enkä omalla panoksellani saavuttanut mitään, mistä olisin voinut olla ylpeä henkilökohtaisella tasolla. En onnistunut yrityksessäni saada jalansijaa yhteiskunnallisessa keskustelussa, vaan tekemiseni osoittautuivat pääasiassa yhdentekeviksi kaikilla mitattavilla mittareilla. Niin monta tekstiä, videota tai työtuntia ja niin minimaalisesti kiinnostusta tai vastakaikua.
Se, mikä toimii minulle, ei kovinkaan usein näytä resonoivan muille. Enhän luonnollisestikaan julkaise mitään omasta mielestäni huonoa, mutta jos palautetta – erityisesti sen puutetta – tuijottaa, niin sellaiseksi se on väkisinkin tulkittava. Ilman riittävää ulkopuolista vahvistusta on aika vaikea ylläpitää uskoa siihen, että tekee jotain oikein, vaikka sisäisesti siltä tuntuisikin.
Minä ja minun ajatukseni kiinnostavat ani harvaa somessa tai edes sen ulkopuolella, joten tällaisessa tilanteessa ei ole syytäkään elätellä toiveita omista vaikuttamismahdollisuuksista. Olen pääsemässä sinuiksi sen tosiasian kanssa, mutta minun pitää saada edes kerran ilmaista epäonnistumiseni ilman, että kukaan yrittää mitätöidä sen toteamalla ”höpsis, kuvittelet vain.”
Jospa tällä tavoin saisin hyödynnettyä toiveikkaat, positiiviset ajatukset vaihteeksi ankeuttajan sijasta mahdollisuuksien ruokkimiseen.
