Jenkkihallinnon vaihtuessa ja Suomessa kunnallisvaalien lähestyessä on pitänyt taas pohtia omaa suhdetta politiikkaan. Onko kaikki yhtä suurta teatteria vai voiko yksilö todella saada jotain aikaiseksi poliittisella pelikentällä?
Minulle politiikka on kuin käsidesi: spesifeissä olosuhteissa oikein käytettynä elintärkeää, mutta valtaosan käsissä näytösluonteista tyhjän hieromista. Ei mikään ihme, että moni katsoo sen tarpeettomaksi. Itsekään en hyödynnä käsidesiä perinteisessä mielessä, mutta se toimii kuin unelma auton peltiin poistamaan pihkaa.
Vaikka alkuperäinen käyttötarkoitus ei palvelisi, voi silti löytää keinon hyödyntää jo olemassaolevaa työkalua, kun vain vaihtaa perspektiiviä. Niin minä suhtaudun myös politiikkaan.
Jos joku uskoo marginaalitoimijan voivan tehdä jotain merkittävää puhujapöntöstä käsin, niin todennäköisimmin saa pettyä karvaasti. Mielestäni fokus on aivan väärässä asiassa, kun toisinajattelijalle ladataan toiveita poliittisten toimien läpiviemisestä ja konkreettisten asioiden muuttamisesta.
”No, mitä ihmettä? Eikö sinne juuri siksi pyritä?”
Mielestäni paras – ja pitkävaikutteisin – asia, mitä poliittisessa ympäristössä voi saada aikaiseksi, on laumaihmisen altistaminen yksilölliselle käytökselle. Enimmäkseen politiikkaan hakeutuu muodollisesti päteviä, koululaitosten ja valtamedian kouluttamia ihmisiä, joilla on halu tehdä hyvää, mutta sitäkin suurempi pelko ilmaista itseään vilpittömästi negatiivisen erottumisen pelossa. Rohkeasti ja perustellusti erimieliset, omien arvojensa takana seisovat taas haluavat usein pysyä mahdollisimman etäällä housupukumaailmasta ja kaikesta turhantärkeilystä, jotta voivat toteuttaa itseään aidoimmillaan.
Yksittäisiä ”väärinajattelijoita” toisinaan pääsee poliittiselle areenalle, mutta heitäkin tuntuu pidättelevän halu miellyttää puoluejohtoa tai muita kaltaisiaan sekä tarve toimia, kuten olettavat haluttavan. On luonnollista olla tilivelvollinen äänestäjille silloin, jos on tietyillä teemoilla ratsastanut vaaleissa, mutta mielipiteistä ei saisi tulla taakka, vaan niitä saa ja kuuluukin jalostaa.
Vaikka näennäisesti politiikassa on edustettuna monet eri värit, niin vaikean paikan tullen laumakäyttäytyminen ajaa valkoisiin ja mustiin, hyviin ja pahoihin. Kun puolet on jaettu, alkaa yhteiskunnalle haitallinen shakkipeli, jossa suurin häviäjä on monimuotoisuus.
Poliittiseen identiteettiin sekä sidosryhmään yksilön on sitouduttava julkisen nöyryyttämisenkin uhalla, mikä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että seksuaali- ja sukupuoli-identiteetistä puhuttaessa on lailla myönnetty lupa vaihtaa joukkuetta vaikka kerran vuodessa. Kenellä tahansa pitäisi olla sama oikeus ilmaista itseään myös poliittisesti, mutta viime vuosilta on lukuisia esimerkkejä siitä, että näin ei todellakaan ole.
Minä en voisi kuvitellakaan pyrkiväni politiikkaan ajamaan jotakin yhteistä agendaa, jonka takana olisi periaatteellisesti seisottava tilanteesta riippumatta. En haluaisi jäädä ennalta valikoidun ideologian vangiksi toistamaan itseäni ja kohdistamaan viestiäni jo valmiiksi samanmielisille, vaan haluaisin pystyä osoittamaan, että myös ”vastapuolta” on sallittua perustellusti tukea. En suostuisi olemaan nappula, jolla on lupa tehdä vain yksi ennalta sovittu siirto saati sitoa itseäni sääntöihin, joita en allekirjoita. Vaikka ydinarvoni eivät ole myytävissä, niin mielipiteeni eivät ole niin mustia tai valkoisia, että pystyisin edustamaan johdonmukaisesti jompaakumpaa tiimiä.
Olenkin ymmärtänyt, ettei tavoitteeni ole pyrkiä poliittiseksi peluriksi tai keinotekoisesti pyrkiä vaikuttajaksi, vaan haluan tehdä vaikutuksen olemalla autenttisesti minä ja inspiroimalla muita samaan. Lienee turvallista todeta, että näillä eväillä tuskin tulee kutsua päättäviin pöytiin.
