Kirjoitusmotivaatio on ollut viime aikoina taas lähes nollassa.
Kaiken tekemiseni ytimessä on alun perin ollut halu palvella yhteisöä, joten luonnollisesti on vaikea löytää sisäistä paloa kirjoittaa lähinnä itseään varten. Huonoina hetkinä toki palvelee mielenterveyttäni saada sanoitettua asioita julki, mutta muutoin luomistyöhön käytetty energia tuntuu menevän harakoille.
En kuitenkaan tällä kertaa ryve itseinhossa tai passivoidu sisäisen vihapuheen seurauksena. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan koen edes jokseenkin hallitsevani tilannetta. En jaksa ottaa enää henkilökohtaisesti vastavuoroisuuden puutetta saati ruoskia itseäni siitä hyvästä. Olen käsitellyt analyyttisesti sen tosiasian, etten onnistu puhuttelemaan ihmisiä siinä määrin, jotta kannattaisi käyttää aikaa sisällön tuottamiseen. Kai minun piti vielä kerran kokeilla tajutakseni päästää pyrkimyksestäni kunnolla irti – tavalla, joka ei vie mukanaan koko itseluottamustani ja uskoa mahdollisuuksiini vaikuttaa tässä maailmassa.
Aionkin radikaalisti vähentää viettämääni aikaa somessa. Kirjauduin kännykälläni ulos Facebookista ensimmäistä kertaa vuosiin. Ei iskenyt FOMO eikä tunne luovuttamisesta. Loppui vain kiinnostus molemmin puolin, joten miksipä jäädä kuluttavaan suhteeseen tavan vuoksi roikkumaan. Sitä some minulle alkanut olla – puhdasta tottumusta ilman sen suurempia tunteita. Haluaisin tuntea taas koko kehossani sen koneiston raksutuksen, kun joku haastaa uskomuksiani ja pyöräyttää kunnolla käyntiin eri ratasten välisen ketjureaktion. Jopa pieni ylikuumeneminen kelpaisi, mutta nyt aivoni ennemminkin ovat alkaneet sulaa ”keskustelun” luokattomuuden tai vähintäänkin sen ennalta-arvattavuuden vuoksi. Tällaisenaan somessa pyöriminen ei vain maksa vaivaa.
Liikenevällä ajalla yritän terävöittää ajatteluani ja etsiä inspiraation lähteitä oman pääni sisältä ulkoisten syötteiden sijaan, vaikka se tarkoittaisi, että tulen lyöneeksi naulan sisäisen aktivistini arkkuun. Kenties onkin jo aika haudata vanha, jotta jotakin uutta voi syntyä.
