Nyt, kun olen valaistunut ja henkisesti balanssissa, niin kaikki näyttää hyvin selkeältä. Elämän suunta on viitoitettu ja terveys taattu. Namaste.
Phah. As If.
En oikeastaan tiennyt, mitä lähdin Matkalta hakemaan, mutta kuulin kutsun tutkimusretkelle itseeni. En odottanut tajunnanräjäyttävää paranemiskokemusta, vaan lähinnä energian vapaata virtaamista ja aitoja tunne-elämyksiä. Toivoin, että saisin joitain lukkoja murrettua, jotta saisin pyristeltyä ulos ahtaasta laatikosta kohti unelmia, joita en tiennyt olevankaan. Myös mahdollisuus kehittää osaamista ja kouluttautua jopa Journey-practitioneriksi motivoi osallistumaan kurssille.
Arkeen asetuttuani olisi tehnyt mieli vain jäädä kellumaan omaan höyhenenkepeään kuplaani etsimään tietäni Lähteelle, mutta eihän sellainen sovi viikon lomailun ja laiskottelun perään. Irtioton jälkeen on aika taas suorittaa elämää ja painaa kaikki viikonloppuna koettu unholaan. On uskomatonta, miten pian tietoinen mieli haluaa uskotella, että samoilla turvallisilla urilla kannattaa jatkaa hamaan tappiin.
Viikon sisällä intensiivistä olisi tarkoitus saada ja antaa vielä etäprosessi kotisohvalle, mutta tuntuu nyt jo ylitsepääsemättömältä löytää takaisin siihen mielentilaan, jossa voisin olla aidosti vastaanottavainen ja auki. Aion silti yrittää, jos ja kun vain löydän lapsiarjesta riittävän pitkän hetken yksinololle.
Vaikka Matka oli aito ja upea elämys, en tiedä, onko meillä yhteistä tulevaisuutta. En kykene vielä erottamaan, mikä osa on juurtunutta vihapuhetta itseäni kohtaan ja mikä osa intuition ääntä, mutta jokin sisälläni väittää minun olevan täysin väärä ihminen hommaan. Haluaisin hyödyntää oppimaani, kokemaani ja luontaista kykyäni myötätuntoon muita kohtaan, mutta en osaa kuvitella itseäni äidillisen lempeänä tsempparina, jollaiselle itse koin tarvetta. Pidätän kuitenkin vapauden muuttaa mieleni, koska viimeisen vuoden aikana en alavireisyyteni vuoksi ole kokenut olevani soveltuva juuri mihinkään.
En myöskään voi sille mitään, että motivaatiotani syö tehdä asioita, joissa ei ole selkeää tavoitetta, konkreettista päätepistettä tai mittaria onnistumiselle. Koska henkisesti ei voi koskaan olla valmis, niin tiedostan sen, että mitä syvemmälle Matkalle lähtee, sitä paremmin keskeneräisyytensä hahmottaa ja näin ollen maali karkaa aina vain kauemmaksi. Saman kieron ajatuksen tunnistan terveyshifistelyn suhteen; mitä enemmän tiedän, sitä vähemmän tuntuu olevan järkeä edes yrittää.
Niin – maali. Pitääkö sellainenkin olla? Eikö voisi vain nauttia itse matkasta? Nautinhan myös aamulenkistäni, vaikka palaankin aina takaisin lähtöpisteeseen. Miksi minullekin on niin tärkeää tietää, että määränpää todella häämöttää jossakin, vaikka en juoksekaan yhteiskunnan valmiiksi viitoittamaa reittiä?
Kun tarkemmin mietin asiaa, niin koko arkeni pyörii täysin luupilla. Pidän elämästäni, mutta väkisinkin tuntuu, että junnaan paikallani. Kotona laitan ruokaa, pesen pyykkejä, siivoan ja lenkkeilen tehdäkseni saman aivan kohta uudelleen. Työssäni kampaajanakin teen jotain, jonka versioin uudelleen keskimäärin 6-16 viikon välein. Elämäni raamit ihmissuhteineen ovat pysyneet käytännössä muuttumattomina yli seitsemän vuotta huolimatta siitä, että en koe olevani enää lainkaan sama ihminen kuin silloin. Huomaan enenevissä määrin turhautuvani, kun en saa mitään pysyvää aikaiseksi eikä sisäinen muutos tunnu realisoituvan arjessani. En tahdo kuitenkaan radikaalisti mullistaa elämäni perustuksia, sillä uskoakseni ongelma ei ole niissä. Ne ovat sisäiset rakenteeni ja uskomukseni, jotka kaipaavat kunnon moukarointia.
Joskus flow:n pyörteissä pystyin jo kuvittelemaan hetkiä tulevaisuudessa; konkreettisia maalitolppia, itselleni tärkeitä saavutuksia ja syvää merkityksen tunnetta. Silloin kuvittelin nujertaneeni sisäisen kriitikkoni, kun en jatkuvasti asettunut itseäni vastaan sabotoimaan pyrkimyksiäni. Jälkikäteen hahmotin, että se oli ulkopuolisen hyväksynnän aiheuttama poikkeustilanne, jossa muiden näennäinen hyväksyntä ja kannustus lennätti itseluottamukseni uusiin sfääreihin. Aiemmin tunsin olleeni aina yksin vastuussa omasta kannustamisesta ja tuntui huumaavalta saada kerrankin vahvistusta sille, mihin kaikkeen uskoi pystyvänsä. Ymmärsin kuitenkin hyvin pian, että se kaikki on ohimenevää illuusiota, joka perustuu kaikkeen muuhun kuin minun ominaisuuksiini. Sen murentuessa itseluottamusta on ollut todella vaikea paikata siihen kuntoon, että jaksaisin taas yksin alkaa tavoitella paikkaani sillä tasanteella, mihin tunnen sisäisesti tunnen kuuluvani.
Olen pienentänyt itseäni ja yrittänyt väkisin sopeutua suoraan riviin, missä en ole koskaan elämäni aikana tuntenut oloani hyväksi. En haluaisi nousta jalustalle tai tehdä itsestäni numeroa poikkeamalla ruodusta, mutta en vain ole koskaan tuntenut kuuluvani osaksi muiden ketjua. Voimaintunnossani kuvittelin sen johtuvan siitä, että varalleni on suunniteltu jotain aivan erityistä, minkä vuoksi minun ei kuulukaan sulautua joukkoon. Kaiken muun ajan olen tuntenut lähinnä yksinäisyyttä ja irrallisuutta, joka on madaltanut taajuuttani ja muuttanut passiivisemmaksi.
Kenties kaikessa on kyse henkisestä kolhusta, jonka myötä olen alkanut kertomaan itselleni tarinaa, missä olen ulkopuolinen, väärinymmärretty ja perustavanlaatuisesti toisenlainen. Ehkä kaikkien panssareiden riisumisen jälkeen todellinen paikkani olisi muiden ympäröimänä, osana jotain isompaa kokonaisuutta, mutta mielen tasolla en osaa antautua sille. Toisaalta myös ajattelen, että olemme kaikki yhtä, mutta meille on soviteltu eri rooleja ja tehtäviä tälle elämänpolulle, joita tietoinen mieli niin ikään yrittää torjua, vaikka intuitio kuiskii lakkaamatta hienovaraisia vihjeitä ja vahvistuksia koskien todellista tarkoitustamme.
Joten tässä sitä taas ollaan – lähtöpisteessä. En todellakaan ole yhtään sen paremmin kartalla sen suhteen, kumpi osa minusta kulloinkin on ohjaksissa ja mitä ääntä tulisi kuunnella. Niin kauan, kun sisäinen ääni sai aktiiviseksi, optimiseksi ja luottavaiseksi, en pitänyt tärkeänä tietääkään. Nyt, kun koen olevani kahleissa ja kyvytön tuottamaan arvoa ympärilleni, huomaan eri tavalla kaipaavani vastauksia ja varmuutta.
Tiedostan, että pitäisi lakata odottamasta merkkejä ulkopuolelta, mutta kun yhteys itseen pätkii, tuntuu loogisemmalta luottaa muiden lähettämiin signaaleihin – vaikka silloinkin tietää kiertävänsä kehää, sillä enemmistö voi olla aivan yhtä erehtyväinen kuin yksilökin.