Sitä on varmasti moni miettinyt myös minun kohdallani. Aloinhan julkisesti puolustamaan vaarallisia kulkususia, rokottamattomia, rupesin hc-hörhöksi, liityin vaihtoehtopuolueeseen ja kuin kirsikkana kakun päälle ryhdyin vielä vihapuhujaksi, foobikoksi sekä tietenkin myös rasistiksi.
Viimeksi viikonloppuna sain _hyvän ihmisen_ ennakkoluuloista osani, kun koskaan minua kunnolla tapaamatta tai näkymyksiini perehtymättä _hän_ koki tarpeelliseksi avautua _miehelleni_ siitä, millainen _minä_ olen. Eikä hän varmasti ole ainoa, jolla on jotain hampaankolossa, mutta hän vain oli tarpeeksi kännissä avautuakseen.
Tiesin jo kapinalliseksi ryhtyessäni, että maalitaulu otsassani myös ihmissuhteet ottavat osumaa, eivätkä kaikki tule koskaan näkemään hyvää tarkoitustani. Anna Eriksson lainasi taannoin Albert Camus’ia upeassa kirjoituksessaan. ”Kapinointi on todellista solidaarisuutta. Jos valtaosa ihmisistä toimii tietyllä tapaa, toimi sinä toisin vain pitääksesi tasapainoa yllä. Näin suojelet demokratiaa ihmiseltä itseltään. Älä odota tästä kiitosta, vaan rangaistusta.”
Milloin lakkasin olemasta hyvä ihminen ja muutuin _näin hirveäksi_?
Silloin, kun huomasin yhteiskunnan tasapainon olevan uhattuna.
Silloin, kun keskustelu tapettiin ja kaikkien ihmisten tuli olla yhtä mieltä tieteestä tunteisiin – juuri oikealla tavalla.
Silloin, kun vanhat termit laajennettiin tarkoittamaan sitä, mitä kulloinkin tarvittiin omaa totuutta tukemaan.
Silloin, kun osaa syrjittiin yhteiskunnan jokaisella tasolla ja toiset korotettiin kaiken asiallisen kritiikin yläpuolelle.
Silloin, kun huomasin, että ihmiset ovat pistäneet vetoketjun suunsa eteen, koska mukana nyökyttelemällä pääsee vähemmällä.
Silloin, kun ymmärsin, että vastakkaiset näkökulmat pyritään tietoisesti väärinymmärtämään ja värittämään mahdollisimman vihamielisiksi.
Silloin, kun yhdenvertaisuus ja tasa-arvo määriteltiin uudelleen totuuskomission toimesta.
Silloin, kun ihmisyys ja demokratia kaipasivat suojelua.
Vaiennettujen äänien, tuomiolle vaadittujen ajatusrikollisten ja yhden totuuden yhteiskunnasta on enää pieni askel totalitarismiin. Laumasieluisuus, itsesensuuri sekä mielipidemediat varmistavat sen, ettei diktaattorille ole tarvetta. Suomeen on syntymässä sellainen kulttuuri, joka ei kuulu sivistysvaltioon sen enempää kuin rasismi tai fasismikaan.
Vai kuvitteleeko joku, että ikävät asiat häviävät yhteiskunnasta _lisäämällä_ tuomitsemista, _vähentämällä_ ymmärrystä, kaventamalla hyvän ihmisyyden kriteerejä ja hurraamalla tekopyhyydelle?
Ajattelin aina, että kasvattaisin lapseni _hyviksi ihmisiksi_, mutta jos se edellyttää jatkuvaa epäjohdonmukaisuutta, epäinhimillistä nuhteettomuutta ja epärehellisyyttä, niin taidanpa vielä harkita.
