Halusin tuntea tunteet kerrankin täydellä teholla, ja onnistuinkin osittain. Minut tunteville ei liene yllätys, että yksi padotuimmista tunteistani oli ilo. Viimeisellä Matkalla sainkin aivan spontaanin nauruhepulin, mikä tuntui yhtä aikaa niin oikealta ja silti vähän väärältä muiden oksentaessa ulos raivoa, kauhua ja tuskaa. Prosessien erilaisuus oli täydellinen osoitus metodin toimivuudesta ja sen yksilöllisyydestä kaikille yhteisesti jaetusta ”käsikirjoituksesta” huolimatta.
En tiedä kärsineeni kovinkaan suurista traumoista elämässäni, minkä vuoksi olen aina uskotellut pintaan pyrkivien tunteideni olevan tarpeettomia, turhia ja pikkumaisia. Sellaiseen ”aina voisi olla huonomminkin” -mentaliteettiin minut on toki opetettukin. Siispä olen monien muiden etuoikeutettujen tavoin keksinyt loputtomasti keinoja painaa tunteita alas ”väärinä” ja kehittänyt tehokkaita mekanismeja suojakseni. Liekö siitä syystä myös positiivisten tunteideni ilmaiseminen jäänyt vajaavaiseksi.
Huolimatta kymmenistä kuorituista kerroksista en vieläkään usko raapaisseeni kuin pintaa, sillä ydintunteista kykenin täysillä tuntemaan vain surun, ilon ja rakkauden. En esimerkiksi vihaa tai pelkoa, vaikka niitäkin oletin olevan mielin määrin jemmassa.
Tahdosta riippumattomat prosessini keskittyivät myös hyvin lyhyeen ajanjaksoon, vanhempien avioeron jälkeiseen aikaan, jonka seurauksena havaitsin kasvattaneeni ensimmäisen uuden minuuden jo alle kouluikäisenä. En tiedä, tai ainakaan muista, kuinka leikkisä ja lapsenmielinen olin sitä ennen, mutta silloin viimeistään aloin pikkuvanhaksi – psykologin arviolla kypsäksi 6-vuotiaaksi koululaiseksi. Moni muu asia onnistui kyllä fiksulta tytöltä, mutta ikätasolle tyypillinen leikkiminen ja heittäytyminen ei meinannut luonnistua.
Sen yksityiskohdan muistan kirkkaasti, että naapurini oli leikkimässä meillä juuri ennen erouutista, joten kenties olen liittänyt nämä kaksi asiaa yhteen ja vältellyt kohtaamasta enää sitä samaa ”matto jalkojen alta” -tunnetta. Tähän väliin myös pro tip: älä kerro dramaattisia uutisia ruokapöydässä. Vielä tänäkin päivänä siskoni kanssa kärsimme toisinaan nielemisvaikeuksista, mitä on aika vaikea olla tulkitsematta psykosomaattiseksi eli eräänlaiseksi tunneohjelmoinniksi.
No, oli miten oli, juuri tällaiseksi minun pitikin kasvaa saadakseni kaiken nykyisen onnen. Moni asia kuitenkin oli jäänyt sanomatta, joten tuntui puhdistavalta päästä kaivelemaan nuoremman minäni tunnemaailmaa ja sanoittaa hänen suullaan niitä asioita, mitä silloin oli jäänyt ilmaisematta. Suosittelen samaa ihan jokaiselle, kuten koko Journey-intensiiviä, jota Elina Jaatinen vetää huikealla huumorin ja herkkyyden yhdistelmällä.
Koska en päässyt kaivelemaan eri ikävaiheita lukuisine tunne-elämyksineen, niin tuskin oli sattumaa päätyä yöbussiin espanjaa puhuvan opiskelijaporukan vieruskaveriksi. Sain uppoutua ihanan kamaliin häpeän tunteisiin palaamalla muistoihin, kun teini-ikäisenä urpoilin Kataloniassa oppilasvaihdossa, sain kenties myös jotain ylimääräistä lasiini ja aiheutin tarpeetonta paniikkia niin opettajille kuin lainavanhemmillekin. Koska en kyennyt sitä kokemusta muuttamaankaan, niin ei auttanut kuin antaa anteeksi sille keskenkasvuiselle, elämännälkäiselle hölmöläiselle. Antakaa muutkin asianosaiset hänelle anteeksi, jos koskaan törmäätte tähän tekstiin, sillä tunsin hänen olevan vilpittömästi pahoillaan.
Pääsin entisestään koettelemaan uskoani sattumiin, kun ensimmäisen kerran bussiin istahtamisen jälkeen noin puolen tunnin päästä katsahdin ikkunasta ulos pimeään, olimme tismalleen sen rakennuksen kohdalla, missä teimme Matkamme.
Lisäksi sain työskennellä yliherkkyyksieni ja neuroplastisuuden kanssa, kun täydessä bussissa joku päätti suihkuttaa järkyttävän määrän jotain hyttysmyrkyltä haisevaa aerosolia ilmoille. Olin kuin itse zen ja hengitin sitä rakkaudella keuhkoihini.
Seuraavaksi koeteltiin kykyä sulkea ärsykkeet pois tietoisuudestani, kun vieressäni oleva oletettu espanjalainen alkoi niiskuttaa. Kahteen tuntiin hän ei löytänyt paperia, johon olisi niistänyt (eikä minulla ollut tarjota), joten piti ottaa puolen minuutin välein kuuluva ”niisk” syvähengitysharjoituksena.
Huumorintajuni ja nauruhermoni saivat myös osansa oppimatkasta, kun metrin päähän istahti känninen mies, joka mölähteli kovaäänisesti vartin välein ”PALLOSEURAA! ROVANIEMEN PALLOSEURAA!”
Se varmasti kävi monen muun hermoille, mutta hänen vilpitön hekumansa sulatti sydämeni viimeistään siinä vaiheessa, kun kuului: ”Sinnehän me noustiin saatana naisten ykköseen. Allu seuraa!” (Päättelin hänen yrittäneen edelleen sanoa palloseura, mutta jokin lienee turruttanut kielenkannat…) ”Onnnniin orgastinen olo. Allu seuraa!” RoPs!!!
Siinä vaiheessa oli pakko jo nauraa ääneen, kun mies osoitti jopa juuri retriitistä tulleen ihmisen mittakaavalla uskomatonta kykyä itsereflektioon huutamalla keskenään hiljaa höpöttäville vieruskavereille: ”Vooitteko olla hiljaa, espanjoolos, kvaiet pliiis.”
Viimeisten tuntien väsymys sai lopulta minut myös löytämään sen kaipaamaani unelman äärelle, jota voisin odottaa tulevat päivät kuin kuuta nousevaa. Tunsin jo ennakkoon sen onnen lauantaiaamusta kotona, kun saan herätä omasta sängystä lasteni helliin silityksiin.
Paitsi prosessimatka henkiseen Kotiin, myös bussimatka fyysiseen kotiin alleviivasi täydellisesti kaiken tarkoituksenmukaisuutta – aivan kuten jokainen Matkalla kohtaamani uusi ihminen.