Toisiaan itsekin mietin, miksi ihmeessä haluan jakaa tuntojani ja sanoittaa ajatuksiani näin avoimesti, vaikka siinä ei käytännössä ole kuin hävittävää. On loogista, että somemarkkinoinnin aikakaudella moni kaupallistaa elämänsä, parisuhteensa, kotinsa tai lapsensa helpon rahan toivossa, mutta minä kirjoitan ilmaiseksi julkista päiväkirjaa silläkin uhalla, että se voi kostautua. Koska kaikki netissä julkaistu säilyy ikuisesti ja vanhat asiat palaavat vainoamaan milloin ketäkin, olisi huomattavasti varmempaa pitäytyä perinteisessä paperisessa, ja tietenkin lukollisessa, versiossa. Nyt riskinä on, että kaikille avoimet monologini saavat ihmiset kääntymään minua vastaan tai saan itse myöhemmin hävetä silmät päästäni kirjoituksiani ja kadun, etten pitänyt keskeneräisiä ajatuksia vain itselläni, kun mahdollisuus oli.
Tällä kaikella kuitenkin yritän madaltaa kynnystä itseilmaisuun silloinkin, kun kaikki ei ole perusteellisesti harkittua tai turvallisen tilan sääntöjen mukaista. Sisäisten tuntemusten ja oivallusten sanoittamisella ja jakamisella on voimaannuttava vaikutus, kunhan ei ala vaatia itseltään mahdottomia. Eihän tässä elämässä ehtisi muuta tekemäänkään, jos pitäisi kyetä aina tuottamaan niin aukottomasti valmista, että se kestäisi lähemmän tarkastelun joka laidalta ja vieläpä niin, ettei kukaan pahoita mieltään. Ihmisten tulisi kyetä rohkeaan dialogiin ja heitellä ”mitä jos” -tyylisiä hypoteeseja ilmoille sen sijaan, että opimme varomaan jokaista virhettä, epäkorrektia sanaa ja ajatusta. Avoin ihmettely on minun keinoni näyttää esimerkkiä ja antaa panokseni ilmaisunvapauden säilyttämisen puolesta. Olen myös huomannut, että jos en ravitse luovuuttani ja aseta sen kukkasia esille ajankohtaisesti, tulen talloneeksi ne rumina ja tarpeettomina.
Kun panttaan sanojani, huomaan päivä päivältä itsesensuurin kasvavan, energian tukkeutuvan ja minuuteni pienenevän. On myös hiukan yllättävää huomata, että toisin kuin kaiken kansan nähtävillä oleviin teksteihin, vielä julkaisemattomiin kirjoituksiin palaaminen jälkikäteen tuntuu huomattavasti hankalammalta – jopa vähän häpeälliseltä. Mikäli tulen syystä tai toisesta ottaneeksi edes viikon tai pari etäisyyttä tekeillä olevaan tekstiin, alan pitää sen jakamista turhana ja sisältöä nolona, vaikka olisin alun perin tuntenut sanomani olevan oleellinen tai oivaltava.
Kypsyttelin pari vuotta sitten ajatusta eräänlaisesta kirjasta, jota tulin hyvällä flow’lla kirjoittaneeksikin kolumnihenkisesti useampia kymmeniä sivuja. Aiheet eivät olleet kovin kontroversiaaleja enkä koe näkemysteni merkittävästi muuttuneen niistä ajoista, mutta ajatuskin teksteihin palaamisesta puistattaa. Sisäinen kriitikkoni voi antaa armoa, jos kyseessä on akuutti purkautuminen, mutta ajattoman sisällön pitäisi olla laadullisesti täysin moitteetonta päästäkseen seulasta läpi. Kun asetan paljon kriteerejä julkaisukelpoisuuteen, aiheutan itselleni tarpeettomia paineita, mikä pakottaa nielemään sanottavani – ja näin ollen se ampuu koko tarkoitusta jalkaan.
En tiedä, tuleeko mikään tekeleeni koskaan olemaan riittävän hyvä tuolla mittarilla, joten henkisen hyvinvoinnin kannalta on parempi vain päästää pintaan nousevat ajatukset ulos ajallaan. Ennen kuin löydän kirjoittamista tehokkaamman huoltokeinon ylivirittyneille aivoilleni, saa julkaisukriteeriksi kelvata jotain sinne päin.