Koska olin saanut edellistä tekstiä kirjoittaessani analysoitua paremmin ensimmäisiä päiviä, ymmärsin huijanneeni prosessia aiempina päivinä. Olin suorittanut, kehittänyt oikoreittejä päästäkseni prosessin loppuun ja sanonut, mitä oletin oikeaksi. Vaivihkaa jätin myös yhden tehtävän täysin huomiotta, koska sen tekeminen tuntui silloin liian falskilta. Ja vaikka sain ihan aidon tunnereaktion molempina päivinä, niin ymmärsin sulkeneeni kaatopaikan oven heti ensimmäisen asian valuessa sen ulkopuolelle prosessoitavaksi. Viimeiselle päivälle jäisi siis aikamoinen vuori kiivettäväksi, jos haluaisin löytää kasasta arvotonta roinaa kaikki ne asiat, joihin minulla olisi todellinen tunneside.
Lähdin liikkeelle jälleen poikkeuksellisen pitkien yöunien, hotelliaamupalan ja ison kahvikupin (rebel) voimaannuttamana – valmiina muuttumaan solutasoa myöten.
Heti aamun ensimmäisessä ajatustenvaihdossa huomasin ääneen kyseenalaistavani metodin sen itsekeskeisyyden vuoksi. ”Jos toiminta on näin sisäänpäin kääntynyttä ja vain minä itse hyödyn, niin mikä pointti?”
Välillisesti muutkin kuulemma hyötyvät. ”Juupajuu ja jaadijaa…” En ollut aiemminkaan kokenut tekemieni ”sisätöiden” sekä viime vuosikymmenen sisällä lisääntyneen ymmärryksen ja myötätunnon pistäneen aluilleen mitään konkreettista muutosta ympäristössäni, joten en vakuuttunut fiksun kuuloisesta puheenvuorosta huolimatta. Tähän mennessä omaa henkistä polkuani olen nähnyt kollektiivisesti lähinnä lisääntynyttä polarisoitumista ja defenssejä – en mitään optimismiin pakottavaa transformaatiota, mikä antaisi syytä taistella tieni kaikkien esteiden läpi äärettömän kaikkeuden Lähteeseen.
Hiukan skeptisissä tunnelmissa siis asettauduin ohjaajan vetämälle mielikuvamatkalle vuoroin sytyttämään täyteen loisteeseen hyödyllisiä geenejä ja sammuttamaan haitallisia. Ensimmäistä kertaa mentorikseni ilmestyi joku muu kuin lapseni. Mietin, että mistä kummasta tuo edesmennyt varamummo ”vanha pieru” tähän keksi ilmestyä, kun hän ei ollut käynyt mielessäkään koko viikonloppuna – tai oikeastaan viimeisenä vuosikymmenenä. Ilahduin silti hänen lämpimästä hymystään, kuten myös kyvystäni loihtia hänet tyhjästä. ”JES! Tämä ei ollut tietoisen mieleni tekosia, ei alkuunkaan.” Ja kun meditaatio eteni loppua kohti, ymmärsin täydellisesti, miksi hän oli tullut. Tämä yhtä aikaa hermojani kiristävä, mutta niin suloinen ”vanha pieru” edusti minulle lapsena suvun vanhinta, joten jokin osa minusta tiesi lähettää hänet paikalle, kun omista sukulinjoistani katkottiin pois kaikki toksinen ja tarpeeton.
Meditaation jälkeen syvensimme edellisiä oppejamme tekemällä hyvin lyhyen leirinuotioharjoituksen, josta moni kertoi silti saaneensa valtavia oivalluksia. Itsellä turhautuminen kasvoi, kun missioni alkoi näyttäytyä taas mahdottomalta muiden onnistumisten rinnalla. ”Juu, ei vertailla. Ei tietenkään.”
Tähän harjoitukseen minua aikaisemmin triggeröinyt auktoriteetti päätyi valitsemaan parini. Tässä asiassa luotin hänen asiantuntijuuteensa enemmän kuin omaani, joten en kokenut pienintäkään sisäistä vastustusta. Aiempiin pareihinikin olin ollut oikein tyytyväinen, mutta tämä viimeisin oli täydellinen match juuri minulle. Hänen läsnäolossaan oli jotain taivaallista. Jos jokin on pyyteetöntä, niin se, kun könyää tuntitolkulla vieraan ihmisen kaatopaikalla etsimässä hänen aarrettaan, joka tuntuu aina karkaavan syvemmälle roskakasan uumeniin. Hänen kärsivällisyytensä ja myötäelämisensä saivat uskomaan, että minäkin löydän vielä sinne samalle rakkauden lähteelle.
Jos tavallisesti piilotettuja tunnekerroksia on muutamia, oli niitä minun tapauksessani kymmeniä, joista osa kiersi itselleni toivottomalta tuntuvaa kehää, kunnes mielen pinnalta tai syvältä alitajunnasta paljastui taas uusia. Paristani ei voinut kuitenkaan aistia turhautumista, vaan hän taianomaisesti saatteli minut aina uuden tunnekerroksen läpi, kuunteli kehoni signaaleja, tunsi kanssani ja auttoi minut jonnekin rakkaudentäyteiseen paikkaan. En tiedä, tunsinko oman sisimmän olemukseni, kuten Matkalla meille toisteltiin vai hänen pyyteettömyytensä, mutta yhtä kaikki, se oli upeaa.
Saatoimme hyvinkin rikkoa jonkun ennätyksen Matkan pituudessa, sillä avatessani lopulta kyynelten kirkastamat silmäni huomasin prosessin kestäneen jo viidettä(!!!) tuntia. Istuin täysin pöllämystyneenä ja hennosti täristen laskeutumassa takaisin tähän todellisuuteen. Se raukean rakkaudellinen olotila vain jatkui ja jatkui, enkä lopulta ehtinyt edes toimia hänen prosessiohjaajanaan, kuten tarkoitus oli ollut. Olimme tuhlanneet kaiken ajan minuun, ja vaikka pitkin Matkaa podin syyllisyyttä ja turhautumista siitäkin asiasta, niin aistin joka solulla hänen tuomitsemattomuutensa ja vilpittömän halunsa olla siinä vain minua varten – luoden tunteen siitä, että yksikään syvyyden taso minussa ei ole liikaa eikä kaatopaikkani ole hänelle liian korkea. En muista koskaan tunteneeni itseäni niin luottavaiseksi ja kannatelluksi.
Olinko se lopulta minä itse, oliko se hän, vai kenties Hän? Sitä minun ei tarvitse tietää. Riittää, että sain tuntea sen.
