Olen aina pitänyt eräänlaisena saavutuksena kykyäni kontrolloida tunteitani ja järkeistää niitä siinä määrin, etten ole aikoihin kokenut tarvetta reagoitua isommin juuri mistään. Harvemmin enää pelkään, häpeilen, säikyn, kimpoilen, jännitän, panikoin, vihastun, loukkaannun tai suren.
Se on hienoa – tavallaan.
Kun esimerkiksi lapsi putoaa korkealta ja huutaa kuin hyeena, auttaa paljon, jos mieli ehtii apuun eikä primitiivitunne hyökkää täysillä päälle. Kun saan pidettyä itseni rauhallisena, myös lapsi pääsee toipumaan shokistaan nopeammin. Muutenkin lapset peilaavat vanhempien tunnemaailmaa, joten pidän arvossa sitä, että aikuiset näyttävät esimerkkiä muustakin kuin reaktiivisesta toiminnasta.
Kaikella on kuitenkin puolensa.
En nimittäin myöskään unelmoi, tunnelmoi, nostalgisoi, juhli saavutuksia, hihku innostuksesta tai naura katketakseni. Pääasiallisesti elän yhtä tunnetta: kiitollisuutta – ylä- tai alavireisenä.
Sitä myötä, kun olen alkanut luottaa elämään enemmän, olen kyennyt olemaan läsnä juuri tässä hetkessä. Olen oppinut kesyttämään aiemmin holtittomasti menneeseen tai tulevaan karkaavat ajatukseni. Annan niille tilaa vain, jos huomaan sille todellisen tarpeen. Tällaisia ovat mm. henkinen oppimisprosessi, arjen sujuvoittaminen tai loman suunnittelu. Muutoin en enää vello entisessä, rakenna tarpeettomia odotuksia tai asenteita, vaan pyrin pysyttelemään elämän virrassa. Jos aiemmin elin jo valmiiksi tulevan työviikon oletuksineen sen kuormittavuudesta, stressasin ennakkoon loppukuun asioita tai jännitin julkista esiintymistä, niin nykyään vain otan jokaisen hetken rennosti vastaan, kun sen aika koittaa – ja useimmiten silloin tilanteet myös antavat parastaan.
Osaan tarvittaessa heittäytyä hetkeen, nauttia, iloita, innostua, olla spontaani tai parhaimmillaan jopa hauska, mutta sellainen todellakin on vain marginaalinen osa elämääni. En koe kaipaavanikaan niitä tunteita kuin harvakseltaan, joten hakeudun luontaisesti rauhallisempaan olemisen tilaan. Toisinaan muita naisia seuratessani huomaan kuitenkin miettiväni, että elänkö puolivaloilla, kun en pirskahtele hyvää oloa ympärilleni kuten monet muut tuttuni.
Juhlat! ”Jee…”
Uusia vaatteita! ”Jee…”
Lomareissu! ”Jee…”
Tyttöjen viikonloppu! ”Jee…”
Illanistujaiset! ”Jee…”
Keikka! ”Jee…”
Ei aito ”JEE!” vaan lakoninen ”jee”. Ei tosin myöskään ”nääh”. Minulle suurin osa asioista on nykyään aika samalla viivalla keskenään enkä osaa sen kummemmin arvottaa niitä tai antaa niille tunne-energiaani. Lähtökohtaisesti festaripäivä on tasoissa kotoilun kanssa, ja vaikka näen sen potentiaalin tarjota jotain arjesta poikkeavaa, eivät parhaatkaan bileet saa minua enää elämään ennakkoon mahdollista iloa ja innostusta.
Näen paljon hyvää ja kaunista kaikkialla, mutta koska minulle kokeminen ei ole kiinni kohteesta vaan omasta mielentilasta, niin en osaa kaivata elämääni mitään valtavia ”wow”-elementtejä. En osaa edes kuvitella, mikä olisi se päräyttävän huikea juttu, jota odottaisin kuin kuuta nousevaa.
Tiedostan, että upeisiin elämyksiin, muistoihin ja saavutuksiin palaaminen voi jollakin lisätä voimavaroja, mutta minun maailmassani mennyt oli ja meni. En kykene samastumaan jo tapahtuneisiin asioihin kuin hyvin lyhyen hetken, koska en yksinkertaisesti koe enää olevani sama ihminen kuin silloin.
Luulin pitkään, että haluttomuuteni tulla kuvatuksi ja vanhojen valokuvien katselu kumpusi enimmäkseen häpeästä tai jostain selittämättömästä kaihosta, kunnes oivalsin asian. Olen kuollut ja rakentanut minuuteni uudestaan tämän elämän aikana jo useamman kerran, joten ”itseni” katselu vuosien varrella tuntuu auttamattomasti siltä, kuin katsoisin sisareni kuvia uskotellen itse olleeni mukana menossa. Vaikka toivoakseni ajatteluni ja henkinen kypsyyteni kehittyykin jatkuvasti, niin vanhoista teksteistä sentään tunnistan minut.
Sitä paitsi se illuusio, mikä valokuvaan taltioidaan ”muistoksi” tai ”todisteeksi” tuntuu minulle pääsääntöisesti väärältä. Totuus on aivan muuta kuin päälleliimattu hymy ja nostettu malja – ainakin minulla, jonka oleminen täyttyy useista nyansseista ja kerroksista, joita ei yhteen kuvaan kyetä vangitsemaan. On toki mahdollista, että kuvakompleksiini liittyy hyvin piilotettuja ikävänpuoleisia fiiliksiä, joita en ole innokas tuntemaan, mutta epätyypillistä on se, etten pääse käsiksi niihin hyviinkään.
Tiedostan kyllä, että minulla on paljon padotuksi jääneitä tunteita, joiden kokemista olen oppinut tavalla tai toisella kiertämään.
Kenties vastaisin keskinkertaiseenkin huumoriin spontaanilla naurulla, ellen olisi lapsena kuullut vertaiseltani, miten hirveältä se kuulostaa. Nykyäänkin, kun en enää häpeile kehostani nousevia luonnollisia ääniä, olen oppinut nauramaan kunnolla ainoastaan, kun joku onnistuu yllättämään erityisen nokkelalla tilannetajullaan.
Ehkä käsittelisin henkilökohtaiset vastoinkäymisetkin suremalla, ellen olisi nähnyt vierestä, miten raskasta elämä on, jos pitää tunteitaan hihansuussa.
Sallisin joskus itkun tulla, ellen olisi huomannut sen sumentavan ajattelua ja kykyä keskustella tai argumentoida loogisesti – muuttavan siis suoranaisesti tyhmemmäksi.
Saattaisin antaa useammin oman aggressioni leimahtaa, ellen olisi havainnut kahden yhtäaikaisen tunnereaktion aiheuttavan kaaosta, jota kumpikaan ei olisi koskaan tietoisesti tilannut.
Koska olen kykeneväinen valitsemaan, olen tehnyt niin mielelläni sen sijaan, että olisin tunneimpulssien armoilla.
Vaikka olen vuosien varrella lukuisia kertoja prosessoinut omia käytösmallejani ja sanoittanut tunteitani, niin vasta nyt – pian 37-vuotiaana – tuli mieleen, että niiden tuntematta jättämiselläkin saattaa olla seurauksensa. Jos ei vielä minulle, niin jälkikasvulleni. Siksi on tärkeää tehdä ero sen välille, milloin kyse on kehittymisestä ihmisenä ja milloin juurtuneista, rajoittavista uskomuksista, jotka kaventavat epäterveellä tavalla tunneskaalaani. Sitä varten on mentävä epämukavuusalueelle ja lähdettävä itseni seurassa pienelle Matkalle.
