Kolme pitkää päivää ja sitäkin pidempää yötä Kallion kupeessa. Öisin vain minä, mutta päivisin n. 40 muuta ”minää” matkalla omaan itseen samassa tilassa. Vaikka fyysinen paikka olikin kaikille sama, oli mentaalinen ja emotionaalinen tila jokaiselle yksilöllinen.
Minulle yhteisöllinen tapahtuma itsessään on silkkaa epämukavuusaluetta, puhumattakaan tunteiden purkamisesta julkisesti ”namaste”-henkisessä tunnelmassa, joten päätin pakata mukavimmat vaatteeni ja jättää kotiin kriittisen mieleni. Se oli erinomainen päätös. Toteutus vain osoittautui ontuvaksi.
Läpikäytyjen prosessien tarkoitus oli löytää eri tunnekerrosten läpi Lähteelle, jonka autuudessa saisi kylpeä tuntien yhteyttä kaikkeuteen – äärettömään rakkauteen, joka minäkin olen. ”Enkä ole. En näe tai tunne yhtään mitään, kun kuvittelen laajenevani äärettömyyteen. Ellei sitä lasketa, että tunnen itseni entistä tyhjemmäksi – ja tyhmemmäksi.”
No, olkoon. En paikantanut kehon eri osissa lymyäviä tunnelukkoja saati autuasta kaikennielevää kirkkautta, mutta optimistisesti ajattelin voivani löytää jotain uutta, syvää ja tajunnanräjäyttävää itsestäni raottamalla ovea tunnekaatopaikalleni. Jotain sieltä mahtui vyörymään, vaikka aukko oli hädin tuskin kengänmentävä.
Otin lämmöllä vastaan ensimmäisen vanhan tuttavani, ärsytyksen, kun huomasin heti alkuun kenties tarkoituksella rakennetun luokkahuone-auktoriteettiasetelman. Yksi sai jo ensimmäisen oppitunnin kuluessa lempeän huomautuksen, kun halusi tunnustella meditaation makuuasennossa istumisen sijaan. Piti pitäytyä linjassa – ja sekös nosti karvani pystyyn. Muistin välittömästi infokirjeen suosituksen välttää kahvia ja sokeria, minkä tunnistin ohimennen nostattaneen kulmakarvojani.
Sain pian kohdata auktoriteetin itsekin, kun olin valinnut olla syömättä lounasta, ja tämä ei tuntunut sopivan protokollaan, joten minua – aikuista, vapaalla tahdolla varustettua ihmistä – suorastaan patistettiin pöytäseurueeni edessä syömään tarjottua evästä, jotta jaksan raskaan päivän. Aivan kuin kouluruokalassa. Vedin rajani ja totesin, ”ei kiitos, tiedän mitä teen”.
Seuraavana päivänä valitsin syödä lounaan, koska olin paastonnut koko edellisen vuorokauden (kuten joka viikko olen tottunut tekemään). Olin edellisenä päivänä nähnyt muutamien ihmisten juovan kahvia, joten kysyin ravintolasta, oliko missään termarissa kahvia. Ei ollut, mutta keittäminen onnistui. Totesin, ettei minua varten kannata, mutta kun eräs ihminen tuli kysymään samaa asiaa, niin kerroin heidän keittävän meille, jos vain pyydämme. Siinä vaiheessa auktoriteetti puuttui peliin. Tsotsot.
”Ai että kiellettyä?”
Huh, mitä holhoamista. Nyt ärsytti jo pidempään kuin sekunnin, eikä sitä helpottanut se, että muutaman minuutin kuluttua sama ihminen ilmestyi ja toi vastentahtoisesti meille kupilliset kahvia takahuoneesta. Vallankäyttöä, koki sisäinen koululaiseni. Enpähän ollut aikoihin ärsyyntynytkään teini-ikäisen tavoin, joten maistelin tunnetta oikein mielelläni – toisin kuin liian viileää pikakahviani.
Istumapaikkaa tai paria etsiessä minulla oli kuitenkin aina olo, kuin olisi yläasteen 8. luokka all over again. ”Saisinko paeta?”
Teiniajan asenteita ei enää ollut jäljellä – kuka tahansa käy. Paitsi ne auktoriteetit, jotka alentavat minua. En pidä siitä, enkä koe sellaista ihmistä vertaisekseni. Huomasin myös, että miesten edessä tuntuisi erityisen hankalalta yrittää avata padottuja tunteita, vaikka muutoin heistä välittyi hyvät ja turvalliset energiat.
Ensimmäisenä päivänä teimme pareittain emotionaalisen matkan itseen, toisena fyysisen. Jotenkin vinksallaan kun olen, tulikin tunnematkasta hyvinkin kehollinen, sillä havaitsin raajojeni tahdon olevan tietoisen mieleni ulottumattomissa – kunnes ne ensimmäistä kertaa prosessin lopussa asettuivat aloilleen. Mikään ei enää tahattomasti vispannut ja vatkannut – liekö ensimmäinen kerta vuosiin. Fyysinen matka taas auttoi nopeammin tunteitani nousemaan pintaan, joskin molemmissa huomasin käsitteleväni niitä paria hassua muistoa, mitä minulla ylipäänsä on. Olisin toivonut jotain piilossa ollutta tai yllättävää, mutta ei. En myöskään kyennyt loihtimaan mielikuviini ketään lähipiirini ulkopuolista mentoria lukuisista yrityksistä huolimatta. En nähnyt Yodaa, Terminatoria tai valopalloa – vain lapseni.
”Ei kelpaa”, sanoo auktoriteetti ensimmäisellä matkalla, mutta siinä se tyttäreni roikkuu käsipuolessa – enkä irti päästä vain jonkun käskystä. Hän on ainoa toivoni edes yrittää löytää Lähteen luokse. Toisessa prosessissa sain eri auktoriteetilta luvan edetä matkaa lapseni mentoroimana, ja se auttoi. Kykenin sanoittamaan kuvitteellisella leirinuotiolla asioita, joiden oli aikakin päästä lentämään kipinöinä ilmoille. Tämän päätteeksi en tuntenut samanlaista hiipivää häpeää ja huonommuutta kuin ensimmäisen kömpelön kokemuksen jäljiltä, jolloin tarvitsin siihen auktoriteettitädin pakottamaan tunteeni ilmoille, vaikka olisin halunnut osata itse. ”Minä itse”.
Tiedän kuitenkin joka solullani, että lähdin Matkalle juuri sen vuoksi, etten takertuisi itseeni yhä tiukemmin.
