Kuinka muukalaiseksi voikaan itsensä tuntea tällaisen keinotekoisen yhteisöllisyyden ja kahden viikon kansallismielisyyden valloittaessa Suomen?
Rippileirikuplan puhkeamisen jälkeen en ole kyennyt heittäytymään mihinkään huumaan, hullutteluun, hehkutukseen tai hyvänolontunteeseen, jonka olen ennakoinut kestävän vain lyhyen hetken.
Minulle me-henki ei ole aitoa, ellei se kestä aikaa ja arkea.
Eräs yläasteen luokkakaveri ei varmasti ole vieläkään päässyt järkytyksestään yli, kun tokaisin hänelle 15-vuotiaana, että ”kuka muka sanoi, että ystävien kanssa pitäisi olla hauskaa?”
Hauskuus, kepeys ja huolettomuus ei ole koskaan ollut minun juttuni. Pintapuolisuus, näennäisyys, small talk ja opetellut etiketit sitäkin vähemmän. Ehkä olen jo synnynnäinen syvään päähän sukeltaja, mutta jokainen vuosi pakottaa yhä tummempiin vesiin tavoittelemaan pohjamutia. En toki mene sinne pelkästään rämpimään, vaan kadonneita aarteita etsimään.
Jo nuorena tiesin harvinaisen hyvin, mitä en halunnut. Vaikutin hankalalta ihmiseltä, kun en useinkaan innostunut ensimmäisistä tarjotuista vaihtoehdoista – olipa kyse sitten vaatteista, vastauksista tai kavereista. Saatoin näyttää myös vakavamieliseltä ja kireältä, kun en nauranut oikeassa kohdassa, heitellyt itsestäänselviä mukanokkeluuksia, osallistunut tyhjänpuhumiseen tai kilpakehumiseen.
En silloin ollut vielä aivan varma siitä, mitä tarkalleen ottaen haluan, joten ohjauduin pitkälti sen mukaan, että jokin ei vaan yksinkertaisesti tunnu oikealta – ja niitä asioita oli yllättävän paljon.
Reilu vuosikymmen sitten ymmärsin, että saan puuttuvan täyttymykseni parhaiten vakaan parisuhteen ja oman perheen myötä. Sittemmin heidän seurassaan en ole enää kokenut olevani suuntaa vailla tai väärinymmärretty.
Näin äitienpäivän jälkimainingeissa tuntuu yhtä aikaa väärältä ja silti niin oikealta myöntää, että onnellinen perhe-elämä ei kuitenkaan voi olla ainoa kutsumukseni, vaan tarvitsen muitakin päämääriä.
Toinen lapsistani rakastaa äitiään niin paljon, että ottaisi minulta vastaan ihan mitä tahansa – toinen niin paljon, että antaisi minulle kaiken omansa. Minä rakastan heitä niin paljon, että tiedostan minulla olevan enemmän annettavaa, kuin heidän yksinään on hyödyllistä vastaanottaa.
Vain olemalla he ovat tarjonneet minulle niin paljon, että olen voinut sivuuttaa alati vahvistuvan tunteen siitä, että en itse saa tarpeeksi irti tästä elämästä vain olemalla. Vaikka äitiys on maailman tärkein työ, tahtoisin löytää tavan antaa enemmän itsestäni myös muille.
Olen jo vuosia elänyt sopusoinnussa sen kanssa, että vain ani harva osaa tai haluaa vastata omiin henkisiin tarpeisiini.
Syvääluotaavat, analyyttiset ja oivalluksiin pyrkivät keskustelut sekä älyllinen inspirointi tarjoavat minulle niin paljon enemmän kuin yksikään hedonistinen herkku ruokapöydässä tai vällyjen välissä, mutta ensin mainituista saa nauttia yhä harvemmin.
Se ei ole haitannut, jos olen kokenut edes itse voivani tuoda jotain arvoa toiselle. Hiljalleen olen kuitenkin huomannut, että minulle luontainen tapa olla ja antaa tuntuu olevan liian raskas tässä maailmassa, jossa kaljakellunta auringonpaisteessa on useimpien mielipuuhaa.
Tarvitsee minunkin välillä haukata happea, mutta lämpimiin pintavesiin tuskin enää koskaan palaan lillumaan. Luotan siihen, että löydän vielä merenpohjasta jonkun niin vastustamattoman aarteen, että syväsukelluksesta tulee uusi kansallislaji.
Vastaa