En ole liiemmin vältellyt vaikeita aiheita kirjoittaessani konsensusta haastavia näkökulmia, mutta olen nähnyt vaivaa asetellakseni sanani niin, etten vahingossa puhu puutaheinää tai lisää eripuraa ja mielipahaa. Olen yrittänyt käyttää sananvapauttani vastuullisesti, mutta loukkaantumisilta ei voi välttyä edes yleispäteviä aiheita käsitellessä. Mietinkin, miten navigoida oman elämän tunneaallokossa ajamatta karille ihmissuhteita.
Kansalaisaktivismissa olen aika vähän välittänyt siitä, mitä ikävää muut minusta ajattelevat – tiesinhän tulevani väärästä kulmauksesta ja olevani julkisesti paheksuttujen puolella. Nyt kuitenkin huomaan aivan eritasoisen itsesensuurin pyrkivän vaientamaan totuudellisuutta, koska en halua elinpiirini joutuvan miettimään, arvostelenko minä heitä. Tarkoitukseni ei ole edes puhua muista saati käyttää heitä esimerkkeinä, vaan jakaa omia keskeneräisiä ajatuksia ja tuntemuksia elämästäni, johon hekin luonnollisesti ovat kytköksissä. Huomaan silti jatkuvasti törmääväni ajatukseen ”en voi sanoa näin ilman, että joku ottaa tämän henkilökohtaisesti”.
Vaikka yleisesti kaikki sanovat rehellisyyden olevan tavoiteltava luonteenpiirre, niin rohkenen epäillä useimpien vilpittömyyttä niin sanoessaan. En itsekään arvosta raivorehellisyyttä, jonka nimissä voi laukoa mitä tahansa törkeää, mutta mielestäni liian harva kykenee kantamaan vastuun omasta tunne-elämästään. Vaikka triggeröityminen ja itseensä ottaminen on normaalia ja luonnollista käytöstä, se on mielestäni keskenkasvuista aikuisilta ihmisiltä. Asiallisten sanojen ennakkosensurointi tuntuu turhauttavalta, sillä näkisin muut mielelläni vertaisina – kykeneväisinä aivan samaan kuin minäkin – mutta sen sijaan huomaan etsiväni sopivia silkkihansikkaita kunkin käsittelyyn.
Olen kyllästynyt siihen, että on loputtomasti asioita, joiden ääneen sanominen ei ole suotavaa tai ainakaan suositeltavaa, vaikka juuri niiden myötä voisimme kasvattaa ymmärrystä niin itseämme kuin toisiamme kohtaan ja sitä myötä kehittyä ihmisinä aivan uudelle tasolle.
Opetetut käytösmallit, etiketit ja kohteliaisuussäännöt ovat toisinaan ihan paikallaan, mutta ne rajoittavat liiaksi totuudellisuutta, mikä on itselleni ydinarvo elämässä ja jota kohti olen aktiivisesti pyrkinyt. Minulla oli jo pienenä vaikeuksia heittäytyä leikkiin, enkä ymmärrä, miksi aikuisuudessa on tietty odotusarvo, että pitäisi leikkiä mukana jossain, minkä kaikki tietävät keinotekoiseksi. Tuon yllämainitun koodiston vuoksi teen niin toisinaan itsekin – muita ajatellen. Se on täysin nurinkurista, sillä mielestäni paras asia mitä muille voi antaa, on aito läsnäolo ja vilpittömyys.
Minut yleisesti tunnetaan siitä, että olen tilanteessa kuin tilanteessa oma itseni, mutta jos ihan rehellinen olen, niin en ole aikoihin kokenut olevani kuin väritön ja valju versio siitä, mitä voisin olla. Se, etten suostu vetämään eri roolia päälle sosiaalisesta tilanteessa riippuen, ei tarkoita, että minäkään voisin aina olla minä: yhtä aikaa liikaa ja liian vähän, mutkikas ja suoraviivainen, oikeudentajuinen mutta vääränlainen. On helpompaa olla teeskentelemätön olemalla mitättömämpi – aina vain vähän vähemmän minä, jotta ei tarvitse myöskään olla kokonaan epäaito.
Kun lakkasin sanoittamasta ajatuksiani, huomasin sen elintärkeän merkityksen olemassaololleni. Jos en kirjoita ja jaa ajatuksiani muuta kuin kodin seinien turvassa, en tiedä onko minua edes. Toisinaan töissä tunnen todella eläväni, kun saan uppoutua asiakkaan kanssa syvälliseen keskusteluun, mutta suurin osa sosiaalisista tilanteista elämässäni on jättänyt tunteen siitä, että läsnäolollani ei ole mitään todellista arvoa.
Se, että tulen kutsuttuna paikalle, voi riittää muille arvoksi, kuten esimerkiksi juhlissa, jos sankarin tai emännän kannalta on mukavaa, että mahdollisimman moni näyttää naamaansa. Minä kerta toisensa jälkeen jään miettimään, mitä arvoa kokoontumisella oikeastaan oli, jos ei lasketa tuomisia ja syömisiä. Yleensä hyvin vähän, jos yhtään. Englanninkielinen sanonta ”the more, the merrier” on onneksi saanut suomenkielisen ”vastineen”: kun väki vähenee, pidot paranee – ja silloin minäkin saatan joskus kokea kohtaamisen arvokkaaksi.
Isoin ongelma lienee tapahtumien luonteessa, joihin on sisäänrakennettu tietty käytöskoodi, jonka mukaan asiat kuuluukin pitää pinnallisena ja sisäsiistinä small talkina. Olen aina vihannut sellaista ja vuosi vuodelta se on käynyt yhä sietämättömämmäksi, minkä vuoksi olenkin muuttanut omia käytänteitä ja pyrkinyt pois kaikista etiketeistä.
Itseäni en juhlisi nykyään edes pakotettuna, enkä menisi niin mieluusti aina vieraaksikaan, mutta muille – etenkin lapsille – tällaiset asiat ovat tärkeitä, ja heidän vuokseen minunkin on leikittävä mukana. Juhlat tai lähipiirin yhteiset ruokailut ovatkin niitä tilanteita, joissa väkisinkin peilaan suhdettani muihin sekä sitä, miten muut minut näkevät – eikä se useinkaan saa haluamaan lisää vastaavia kohtaamisia, joiden jälkeen tunnen itseni lähinnä mitättömäksi ja tarpeettomaksi.
Koska en tee järin kiinnostavaa työtä, opiskele tai harrasta mitään perinteisessä mielessä, niin minulta harvoin kysytään mitään. Tämä ei ole vain sisäinen tunne, vaan puolisoni on tehnyt saman havainnon jo vuosien ajalta. Edes eduskuntavaaliehdokkuus ei ylittänyt kiinnostavuuden rimaa omalla kohdallani, mutta jos kyseessä olisi ollut mieheni, hän olisi saanut olla puhumassa aiheesta jatkuvasti. Yleensä saankin kertoa hänen kuulumisia omieni sijasta ja puhua lasten tekemisistä kuin minua ei olisikaan. En suinkaan väitä olevani ainoa, joka jää vähemmälle huomiolle, mutta siihen nähden, kuinka kiinnostunut itse olen muista, on kontrasti poikkeuksellisen suuri.
Valtava kuilu sen välillä, miten hyvin viihdyn omien ajatusteni parissa ja kuinka vähän minä muita kiinnostan, on saanut kyseenalaistamaan oman arvoni ja erityisesti arvostelukykyni. Kuinka kauan pitää jaksaa uskotella itselleen olevansa jotain, jos arkielämän kokemus osoittaa aivan toista? Enemmistöhän tunnetusti on aina oikeassa, jopa väärässä ollessaan.
Minun sisäinen kovalevyni rekisteröi, analysoi, miettii ja jäsentää jatkuvasti ajatuksia elämästä, mutta ani harvoin on oikea hetki sellaiselle keskustelulle. Aina on sopiva hetki puhua muiden töistä, tutuista, tutun tutuista sekä menneistä ja tulevista tapahtumista – ei juuri koskaan sinusta ja minusta, maailmanmenosta, ihmisyydestä tai elämän ja kuoleman ihmeellisyydestä. Sellaista varten pitäisi oikeastaan olla jokin tragedia, oikeanluonteinen sosiaalisen olemisen konstruktio, jossa muutkin sukeltavat luonnostaan tavallista syvemmissä vesissä. En tietenkään halua tilata sellaista elämääni vain, jotta saisin enemmän kaipaamaani sielullista yhteydentunnetta, minkä vuoksi tuntuu tärkeältä sanoittaa sisäistä dialogiani julkisesti ja luoda olosuhteita, joissa saan tyydytettyä henkisiä tarpeitani. Uskon nimittäin, että meitä väkisin autetaan universumin toimesta, ellemme itse aktiivisesti toimi omaksi todelliseksi parhaaksemme.
Siitä syystä aion astua hyvin kauas mukavuusalueeltani ja yritän vaihteeksi ajattelun sekä tunteideni tunnistamisen ja tunnustamisen lisäksi myös todella tuntea niitä.
