Vuodenajan vaihtuminen vaikutti harvinaisen positiivisesti mielenmaisemaani. Pitkän kesän jälkeen kuin silmänräpäyksessä näkyväksi tullut muutos muistutti siitä, että pinnan alla voi tapahtua isoja asioita silloinkin, kun kaikki vielä näyttää ulospäin samalta.
Haluaisin kuvitella näin olevan myös omalla kohdallani, sillä elämä tuntuu pysähtyneen paikalleen ja aiemmin vapaasti virrannut energia jähmettyneen. Kenties olen vain keskellä luonnollista kasvuprosessia, jonka päätteeksi säteilen kilpaa jääkiteiden ja kevätauringon kanssa, mutta en vain huomaa sitä kuin vasta jälkikäteen.
Minulle kaikki tuntuu näköalattomalta, kun en ole varma mitä teen ja miksi.
Tiedän kyllä – tai erityisesti tunnen – mitä minun ei kuulu tehdä, mutta aiemmin menosuuntaani selvästi viitoittaneet kyltit näyttävät muuttuneen mandariinikiinaksi. Monta umpikujaa on tullut kokeiltua ja palattua takaisin lähtöpisteeseen vähän turhan tyhjin energiavarastoin sekä itseluottamus turhan paljon osumaa ottaneena.
Voisin tietysti myös vain asettua kotipesään nauttimaan hitaasta elämästäni ja opetella innostumaan uudelleen niistä asioista, mitkä useimpia tuntemiani ihmisiä edelleen ilahduttavat; materiasta, ulkomaanmatkoista, juhlista, harrastuksista, hauskanpidosta tai vaikkapa uudesta lookista. Mutta heittäydyinpä kuinka täysillä tahansa edellämainittuihin, niin en vain kykene enää saamaan samaa ”haippia” kuin joskus menneisyydessä – aikana ennen flow:n ja uuden henkisemmän taajuuden löytymistä. Taidan kärsiä jonkinlaisesta merkityksellisyysriippuvuudesta, jota ei paranneta pintapuolisilla huveilla.
Kenties yksi syy lisääntyneeseen merkityksettömyyden tunteeseen liittyy siihen, että olen lipunut kauemmas omakohtaisuudesta kohti asiapitoisempaa lähestymistapaa kansalaisjournalismin myötä. Tietäminen ja tiedon välittäminen ei ole koskaan ollut minun pala kakkuani, mutta tiedostan tarpeen yhtä totuutta tasapainottavalle informaatiolle olevan paljon laajempi kuin minun henkilökohtaiselle mutuilulleni. Siksi koin velvollisuudekseni edes kokeilla, joskin sain aika pian huomata, ettei se ole vahvuuteni.
Silläkin uhalla, että tämä kuulostaa todella narsistiselta, on todettava, että tuntuu paljon paremmalta lähestyä asioita minäkeskeisesti. Ihmisillä tuntuu yleensä olevan sisäänrakennettu tarve kääntää asiat itseensä ja puhua mieluummin kuin kuunnella, joten haluni lienee luonnollinen – joskin moni välttää myöntämästä tuota tosiasiaa ääneen.
Minäkeskeisyyteni itseisarvo ei kuitenkaan ole tehdä numeroa arkisista aamutoimistani tai yrittää esittää asiantuntijaa rakentaakseni henkilöbrändiä ja kasvattaa egoani entisestään. Sitä kautta lähestyminen vain tuntuu ainoalta tavalta toteuttaa jonkinlaista kutsumusta totuudellisuuteen.
Uskallan ruotia inhimillisyyttä ja omia tuntemuksiani harvinaisen avoimesti enkä pelkää löytää pinnan alta rumuutta tai nerokkaasti piilotettua pyrkimystä itsepetokseen. Sellaiset asiat ovat kuitenkin tavallisesti enemmän päiväkirjakamaa kuin somemateriaalia, enkä ole kokenut niiden olevan oleellisia tässä maailman ajassa. Eivätkä ne oleellisia ole vieläkään, mutta nyt olen luopunut epäonnistuneesta tavoitteestani laajentaa muiden perspektiiviä ja aikaansaada vuorovaikutusta, enkä enää elättele turhia toiveita omista vaikuttamismahdollisuuksistani. Voin siis hyvällä omallatunnolla kääntyä sisäänpäin maailmantilan käsittelyn sijaan.
Mitä yhteiskunnallisiin asioihin tulee, en voi luottaa tietäväni totuutta todella syvällisesti tutkimatta, vaikka tuntosarveni paljastavat niistäkin paljon ristiriitoja ja jopa suoranaista bullshittiä. Faktojen puutteessa tarvitsen aina jonkin omakohtaisen kokemuksen puhuakseni asioista, joista en koe tietäväni tarpeeksi. Voin analysoida asioita, joita voi katsoa taaksepäin tai elää todeksi omassa elämässä juuri nyt, mutta en ole se, joka ajantasaisesti ehtii – saati kykenee – käsittelemään monenlaista informaatiota. En siis voi tarjota mitään arvokasta koskien tulevaa ja edellisvuosina puhuttaneista aiheista olen jo sanottavani sanonut. Eteenpäin on mahdoton päästä, jos antaa ajatuksien jatkuvasti velloa menneessä.
En vielä itsekään osaa sanoa, mitä tarkalleen ottaen alitajunnastani pyrkii pihalle kuukausia jatkuneen aivolevon seurauksena, mutta pyrin pitämään tyylin filtteröimättömänä ja vältän vaatimasta itseltäni liian valmista ja varmisteltua, jotta en ajaisi itseäni taas yhteen pakolliseen u-käännökseen.