Arvot, Ihmisyys

MERKITYSTÄ METSÄSTÄMÄSSÄ

Elämän merkityksellisyys syntyy siitä, että tekee itselleen merkityksellisiä asioita sillä tavalla, että tulee niiden kautta merkitykselliseksi toisille ihmisille. – Frank Martela

Heureka! Halleluja! Hittolainen!

Siinä se nyt tuijottaa – tuo ilmiselvä ja ytimekäs vastaus minua piinanneeseen henkiseen epätasapainoon, jossa sisäistä merkityksen tunnetta hädin tuskin löytäisi edes pcr-testillä.

Martelan kirjassa ”Elämän tarkoitus: Suuntana merkityksellinen elämä”’ esille nostetun itsemääräämisteorian mukaan ihmisillä on kolme universaalia perustarvetta; autonomia eli omaehtoisuus, kyvykkyys sekä yhteisöllisyys. Näiden kolmen pyhän liiton tulisi antaa avaimet merkityksellisen elämän rakentumiseen. Muitakin päteviä teorioita toki on olemassa, mutta tämän ostin kerralla ja tinkimättä.

Toimin elämässä omaehtoisesti ja olen aina kokenut olevani vapaa valitsemaan, lienen kyvykäs leipätyössäni ja minulla on rakkaita ihmissuhteita, mutta lähes päivittäin mieltäni jäytää ajatus merkityksellisyyden puutteesta. Ja sekös vasta onkin aiheuttanut syyllisyyttä ja itseruoskintaa: ”Miksi en voi olla tyytyväinen ja nauttia kaikesta siitä, mitä minulla on?” Paitsi että olen. Ja nautin. Mutta en voi leikkiä, ettenkö huomaisi jotain uupuvan.

Martelan filosofiaan törmättyäni ymmärsin selvemmin, mistä on kyse.

Viime vuodet ovat vahvistaneet arvojani ja olen pyrkinyt elämään entistä enemmän niiden mukaisesti. Sen myötä olen päässyt yhä syvemmin sinuiksi minuuteni kanssa ja löytänyt ensimmäistä kertaa elämässäni täydellisen olemisen tilan: flow:n. Olen tehnyt huomattavasti enemmän itselleni merkityksellisiä asioita kuin koskaan ennen, MUTTA en ole tullut niiden kautta merkitykselliseksi kenellekään. Olen niistä huolimatta joillekin edelleen merkityksellinen ihminen – joku, jota on totuttu aikojen saatossa sellaisena pitämään. Siinä toki on itsessään syytä syvään kiitollisuuteen. Ja sitä olenkin.

Toisaalta, onko mitään kiittämättömämpää, kuin pitää puutteena sitä, että on jollekin riittävästi vain olemalla olemassa?

Mutta jos kelpaan tekojeni merkityksellisyydestä riippumatta muille vain siksi, että fyysisesti muistutan samaa ihmistä kuin joskus menneisyydessä, niin silloinhan yhtälöstä poistuu kyvykkyys ja sitä myötä luonnollisesti myös iso osa merkityksen tunnetta.

Paradoksaalista kenties, mutta niin kauan kun riitän toisille vain koska olen, tulen tuntemaan itseni toksisesti riittämättömäksi. Tottumus, tuttuus, veriside tai yhteinen historia eivät ole riittäviä syitä kokeakseni elämääni muille merkitykselliseksi, vaan pidän oleellisena, että toisille luomani arvo nähtäisiin itselleni merkityksellisten tekojen kautta.

Se, että olen hyvä äiti, vaimo, läheinen tai luottokampaaja, ei itsessään riitä. Jos kuitenkin saan niissä rooleissa käyttää itselleni merkityksellistä kykyä, voin nähdä myös tuottavani merkitystä yhteisön muille jäsenille; osatessani valita juuri oikeat sanat silloin, kun lapsen mieltä painaa jokin, kyetessäni tarjoamaan jonkin uuden oivalluksen keskustelukumppanille tai onnistuessani purkamaan jonkun toisen epämääräisen ajatusmöykyn ymmärrettävään muotoon. Ne hetket ovat kuitenkin aivan liian harvassa siihen nähden, että toivoisin ihmisluonnon, tunteiden ja ilmiöiden tulkitsemisen olevan kyvykkyyteni ydinaluetta.

On toki paljon syy-seuraussuhteita, jotka jäävät pimentoon eikä omaa merkitystään tapahtumien ketjussa aina pääse havaitsemaan. Mutta vaikka kuinka romantisoisin itselleni merkityksellisempien tekojeni merkitystä muille, en pysty osoittamaan mitään konkreettista tai pysyvää.

Mikä helpotus olikaan ymmärtää, että Martelan sanojen myötä tuntemukseni merkityksen puuttumisesta taitaa sittenkin olla perusteltu. Pelkästään tämän oivalluksen myötä tuntuu vähän kevyemmältä jatkaa harjoituksia.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *