Ensin loppui taas usko aikuisiin ihmisiin.
Niihin, jotka lyhytnäköisinä viis veisaavat yhteisestä hyödystä silloin, kun on mahdollisuus edistää omaa poliittista agendaa.
Niihin, jotka tosissaan jakavat maksettujen trollien ja päivänselvien bottitilien herjauksia osoituksena ihmisten, erityisesti persujen, kamaluudesta.
Niihin, jotka eivät näe mitään ongelmaa siinä, että viaton jälkikasvu laitetaan kärsimään aikuisten lapsellisista riidoista.
Niihin, jotka niin kovin jalosti puolustavat syrjimättömyyttä sivuuttaen täysin sen tosiasian, että osallistuivat taannoin itse jakolinjojen vetoon joko aktiivisesti tai passiivisesti – sellaisin perustein, joiden ilmiselvään vilpillisyyteen eivät yksinkertaisesti jaksaneet perehtyä. Eikä silloin kukaan tuominnut kuin ne, jotka porukalla bussin alle yritettiin tuupata yhteisen hyvän nimissä.
Mietin hetken, että nostan kädet pystyyn ja luovutan, mutta pääsin siitä yli melkein yhtä pian kuin aina ennenkin.
Sitten loppui kuitenkin usko itseen ja omaan tekemiseen.
En nähnyt mitään syytä jatkaa, koska kahteen vuoteen en ole saanut aikaiseksi kunnon läpimurtoa – riittävää todistetta siitä, että olisin onnistunut laajentamaan joidenkin lähtökohtaisesti erimielisten perspektiiviä. Niin ihana kuin samanmielinen heimo onkin, se ei ole koskaan ollut varsinainen kohderyhmäni. Sellainen siitä vain tuli, koska kuplan ulkopuoliset eivät näytä vaivaavan päätään kaltaiseni jutuilla.
Mietin jälleen kerran, että mitä järkeä on huutaa tuuleen ja lopulta katkeroitua yksinään äänihuulet loppuun kulutettuina.
No, pääsin siitäkin yli. Takkikaan ei tuntunut yhtään tyhjältä ja reppu oli taas täynnä ajankohtaisia poimintoja, joista sanoittaa uusia puheenvuoroja tuoreella äänellä.
Tunnelastin purettuani sainkin yhtäkkisen, itsellekin yllättävän, ahaa-elämyksen. Tuli syvä ymmärrys siitä, että jos vilpittömästi kaipaan asioihin muutosta, en voi jatkaa kuten ennen ja odottaa eri lopputulosta.
Tällä alustalla en tule saavuttamaan niitä mittoja, mitä toivoisin, joten en aio jäädä kitukasvuisena elättelemään toiveita, että joku vielä löytää minut ja auttaa kukoistamaan. Olisin jo täydessä varressa, jos niin olisi tarkoitettu. On siis repäistävä juuret ennen kuin on liian myöhäistä ja luotava paremmat olosuhteet kasvaa isommaksi.
Etsin nyt jonkin aikaa paikkaani ja palaan entistä ehompana – ellei sitten luonnollinen valinta kuihduta minut tehden tilaa jollekin tehokkaammin leviävälle yksilölle.
Ps. Keto ei yhtä kortta kaipaa, mutta KeKo tarvitsee aina ensimmäisen alkaakseen muodostua.
