Mikä on se voima, joka pitää globaalisti meitä kaikkia kontrollissaan?
En puhu nyt WEF:in kaltaisista eliittikerhoista tai korporaatiojäteistä vaan jostain vielä universaalimmasta asiasta.
HÄPEÄ.
Se tunne, kun illalla sängyssä maatessasi mieleesi pompahtaa aivan tyhjästä jokin nolo muisto menneisyydestä ja huomaat lämmön kohoavan kasvoillesi. Sen tilanteen aiheuttama tunne on kopioitu kehomuistiin täydellisesti, jotta pääsisit aina uudestaan käsiksi siihen voimaan, mikä häpeällä on.
Häpeä omia tunteita, ajatuksia tai haluja kohtaan voi pitää kahleissa koko minuutta vielä surullisemmalla tavalla kuin pelko. Uskoakseni tunne ei kuitenkaan asu meissä luonnostaan, vaan häpeäminen opetetaan meille.
Mistä tietäisin toimineeni nolosti, ellei joku toinen sitä elein tai sanoin ilmentäisi joko suoraan tai välillisesti? Muiden reaktiot ovat se asia, mikä häpeän tunteen meihin syvästi juurruttaa. Jos ihmiset eivät niin innokkaasti tuomitsisi toisiaan ja asettaisi muita naurunalaisiksi, meillä kaikilla olisi kollektiivisesti paljon parempi olla sekä toistemme että itsemme kanssa.
Vanhemmat päätyvät usein siirtämään omia traumojaan lapsilleen hyvää tarkoittaen. He pyrkivät saamaan omat jälkeläisensä välttämään ne toimintamallit, mistä he ovat saaneet moitteita tai ivaa osakseen. Yritykset vaientaa, pienentää tai kontrolloida lapsen luontaista käytöstä häpeän välttämiseksi kääntyvätkin todennäköisesti itseään vastaan.
Miksi sukupolvi toisensa jälkeen lankeaa siihen ansaan, että he pyrkivät muovautumaan sopivammiksi vääränlaiseen ympäristöön sen sijaan, että aktiivisesti omalla esimerkillään alkaisivat varmistaa, että ympäristö sopeutuu heihin?
Paitsi lisääntynyttä verenvirtausta, traumoja ja näkymättömiä kahleita, häpeä aiheuttaa myös kognitiivisia haasteita.
Joku propagandan, verkostomarkkinoinnin, lahkon tai terveysvalheiden uhri tulee jatkossa herkästi värittäneeksi ajatteluaan oman häpeänsä kautta. Hälytyskellot soivat jatkossa etuajassa, varmuuden vuoksi ja vielä kerran kiellon päälle.
Esimerkiksi salaliittouskomukset selättäneet esitetään usein eräänlaisina sankareina, jotka kykenivät tekemään mahdottoman ja palaamaan järkevien, rationaalisesti ajattelevien kirjoihin. Heidän jakamistaan kokemuksista itse aistin kuitenkin erityisen syvän häpeän.
Eihän kaninkoloon kurkistamisessa ja sen tutkimisessa itsessään mitään noloa ole. Joku, joka kykenee suhtautumaan lukemaansa neutraalisti eikä laita uusiksi koko elämäntapaansa muuttuvien uskomusten mukaan, ei koe mitään tarvetta julistaa pelastautuneensa syvistä syövereistä koulutuksen ja tutkitun tiedon avulla. Sitä haluavat korostaa ainoastaan he, jotka alun perinkin sokeasti seurasivat valkoista kania ja kyseenalaistamatta tulivat nielleeksi houkuttelevasti tarjolla ollutta pajunköyttä.
Sen ymmärrettyään he nöyryytettynä tulkitsevat koko syvän kuilun kaikkine käytävineen pahaksi paikaksi, josta on pelastauduttava – ja he pakenevat samaa reittiä takaisin päivänvaloon katsomatta taakseen enää koskaan, varoittaen ritarillisesti muitakin siellä vaanivasta vaarasta.
Paradoksaalista toiminnasta tekee se, että yhtä herkästi kuin he heittäytyivät kaninkoloon, he tuomitsevat kaiken omin silmin näkemänsäkin harhoiksi ja tarttuvat kritiikittömästi vastakkaiseen todellisuuteen. He antavat häpeän kontrolloida, kaventaa ajatteluaan ja ohjata heitä potentiaalisesti vielä suurempaan rotkoon.
Ihminen, joka on tullut sinuiksi häpeän tunteensa kanssa, ei anna sen ottaa ohjaksia, vaan uskaltaa vapaasti avata sekä mielensä että suunsa ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta.
Itse olen päässyt jo kauan sitten sen pisteen yli, jossa enää miettisin, mitä _muut_ ajattelevat, mutta en minä häpeän tunteesta kokonaan eroon edes haluaisi päästä. Sen sijaan, että antaisin sen kahlita minua, olen pistänyt häpeän hihnan päähän ja valjastanut sen vahtikoiraksi, jotta _minun_ ei tarvitse myöhemmin hävetä itseäni.