Pride- ja transasiat ovat jälleen kuohuttaneet somessa, joten sen myötä päädyin itsekin pitkästä aikaa aiheen äärelle. (Aiemmat Pride-keskustelun inspiroimat tekstini löytyvät blogistani nimillä Ylpeys tai ennakkoluulo ja Transsista todellisuuteen.)
Olen kovasti yrittänyt hahmottaa, mikä erityisesti transkeskustelussa tökkää henkilökohtaisella tasolla. Kyse ei ole ennakkoluuloista, sillä olen aina luontaisesti viehättynyt eniten androgyyneistä naisista, elänyt avoliitossakin yhden kanssa eikä transmiehen kanssa seurustelu olisi kynnyskysymys, mikäli hän olisi henkisesti tasapainossa.
Mitä enemmän asiaa pyörittelin, sitä selvemmin havaitsin yhteiskunnallisen asenteen liittyvän nimenomaan transnaisiin, ja Jade-dokumentissa myös hän (ent. Jere Nyström) alleviivaa saman huomion.
Tästä voitaneen vetää _hyvin_ karkeita johtopäätöksiä, että keskimääräisesti ihmisille ongelma ei ole se, että joku ei koe olevansa omassa kehossaan ja haluaa ilmentää toista sukupuolta, vaan ärsytys aiheen ympärillä liittyy johonkin muuhun.
Olen ymmärtänyt, että omalla kohdallani tarve kritisoida suuntausta liittyy siihen havaintoon, että monille framille nostetuille transnaisille ei suinkaan tunnu olevan tärkeintä olla perus-Pirkko vaan keinotekoinen nukke.
Provosoiva ajatus kenties, mutta toisten kohdalla tulee jopa mieleen, että onko feminiinisyyttä oleellisempaa sittenkin tuntea itsensä epätavikseksi? Jos vaihtoehto olisi olla massaan hukkuva harmaavarpunen ilman somehuomiota ja influensserielämää, niin olisiko sen rinnalla ihan ok olla sittenkin Ken-barbien näköinen mies, jonka puitteissa saisi ilmentää ihannettaan luonnottomaan ja leikeltyyn ulkonäköön?
Heteroyhteisö tuskin nykyaikana palkitsisi ’Vuoden naisena’ sellaista vaikuttajaa, joka toimillaan on innostanut yhä nuoremmat keskittämään kaiken huomion ulkonäköönsä ja pyrkimään kohti sarjakuvamaista lookia, kannustaen esimerkillään jatkuvasti jopa veitsen alle ja pistoshoitoihin. Sama ilmiö ei tunnu kuitenkaan olevan moraalisesti arvelluttavaa, kun kyse on sateenkaariväestä. Ja kaikki överiys tietenkin tapahtuu oman itsensä hyväksymisen lipun alla eikä kukaan näe siinäkään mitään ristiriitaa – tietenkään.
Voisimme kollektiivisesti myöntää, että tuhansilla euroilla parannellusta ulkonäöstä, someseuraajista ja imagonkiillottamisesta on tullut itseisarvo yhä suuremmalle osalle nuoria aikuisia eikä se ole tervettä. Ei, vaikka kyse olisi mistä vähemmistöryhmästä.
Tykkäykset, kehut ja aktiivinen some-elämä filttereineen on kuin huumetta ja me yhteiskunnassa annamme nuorison retkahtaa siihen ja uhrata rahansa, aikansa sekä mielenterveytensä. Ei riitä, että nuoret naiset kasvavat itseinhon, ulkonäköpaineiden ja vartalonmuokkausten keskellä vaan tahdomme tasa-arvon nimissä normalisoida tämän saman kulttuurin koskettamaan kaikkia pienestä pitäen.
”Meikit ja kauneus kuuluvat myös pojille.”
Mitäpä jos pyrkisimme hiljalleen sitä kohti, ettei niiden tarvitsisi olla _kenenkään_ ykkösprioriteetti?
”Jokaisen tulee voida olla ilmaista itseään juuri haluamallaan tavalla.”
Mitäpä jos nykyisellään ”oma itse” onkin suora tulos algoritmien alati kapenevasta tarjonnasta eikä alkuunkaan todellisen itsetutkiskelun tulos? Entä jos pakottava tarve muutokselle lähteekin markkinajättien aivoriihistä eikä yksilön henkisestä hyvinvoinnista?
Kehodysforia vaikuttaa räjähtäneen yhtä aikaa somen nousun kanssa. Joku voisi kylläkin väittää, että ilmiö ei ole uusi, ainoastaan sallitumpi nykyään. Siinä suhteessa, mitä nykyään näkee androgyynejä nuoria, voisi kuvitella löytyvän useampiakin rohkeita takavuosien julkkiksia, jotka nyt uskaltaisivat _vihdoin_ kaikkien vuosien jälkeen tulla transkaapista. Onhan ilmapiiri sallivampi kuin koskaan ennen ja pääsy Pride-yhteisön kultatuolille olisi taattu. Missä he kaikki ovat? Tai edes yksi?
Jos kuuluu vähemmistöön homealtistumisen myötä, saa yhteiskunnassa lääkäriyhteisöä myöden hullun leiman ja oma kokemus mitätöidään _vääränä_ tulkintana. Kun puhutaan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä, ei ensinnäkään ole pätevä ottamaan kantaa ilman omaa _oikeanlaista_ kokemusta ja auta armias, jos haluaisi varmistaa nuoren ihmisen henkisen tasapainon ennen koko silloisen identiteetin hylkäämistä. Ei muuten hyvä heilu.
Läntisessä yhteiskunnassa samanhenkisten somekuplat ovat kovaa vauhtia syrjäyttämässä reaalielämän ihmissuhteet ja todelliset kohtaamiset eri-ikäisten, -näköisten ja -taustaisten kanssa, mikä aiheuttaa erityisesti nuoren identiteetin kehitykselle yhä ahtaammat raamit. Paradoksaalista kyllä, minun silmiini Pride on valitettava esimerkki siitä, miten olet joko tismalleen samaa mieltä kuin he tai olet väärällä tavalla ylpeä.
Edes pari lasta tai pahamaineinen politiikka eivät ole kyenneet eheyttämään minua takaisin puhdasoppiseksi heteroksi, mutta nykyisellään en kelpaisi edes tapahtuman sponsoriksi saati edustamaan seksuaalivähemmistöä. Olisinkin kyllä aivan liian luomu, kirjaimellisesti väritön ja hajuton sekä kaikkea muuta kuin mediaseksikäs. Toisin sanoen aivan tavis.
Eipä sillä – niin kauan kun vääristyneet prioriteetit, muoviset kauneusihanteet, ylipursuava seksuaalisuus ja lasten aivopesu näyttäytyvät täysin ongelmattomina, tai jopa ihailtavina suuntauksina, ei minulla olisi mitään hinkua puhua kyseisen yhteisön puolesta.
Toivon todella, että ihmiset hiljalleen kykenevät erottamaan ennakkoluuloisuuden moraalin rappiosta, jotta tämä yhteiskunta ei pääse kiertymään entistä kierommalle korkkiruuville.
Jo vanha viisaus sen kertoo: ylpeys käy lankeemuksen edellä. Siltä eivät suojaa edes sateenkaaren värit.