Edellisessä tekstissä viittasin epäterveeseen itsekeskeisyyteen, jota koko läntinen kulttuurimme tuntuu tukevan. Tunnepiehtarointi on mielestäni ylittänyt kaikki kohtuuden rajat, ja mikä pahinta: tunteisiin suhtaudutaan usein kuin ne olisivat totta. Pitää kuunnella, ymmärtää, antaa tilaa, sallia ja sympatiseerata. On loukkaavaa kyseenalaistaa saati vähätellä tai mitätöidä toisen tunteita.
Itselleni teen silti niin jatkuvasti – ja saan huomata sille olevan tarvetta siinä missä armollisuudellekin.
Nykyajan ihmisellä on uskomaton kyky luoda ongelmia tyhjästä. Kun on juoksevaa vettä, katto pään päälle, murua rinnan alle ja hengissä säilyminen lähtökohtaisesti oletusarvo, niin jää aikaa velloa omassa ”kurjuudessa”. On toki selvää, että tämä valmis maailma on omalla tavallaan todella raadollinen ja kuluttava, mutta uskoakseni teemme siitä pitkälti itse itsellemme sellaisen märehtimällä tunteissamme. Siihen on vieläpä annettu kollektiivinen lupa, kun tunteet on yhteiskunnallisestikin nostettu siinä määrin jalustalle, että jopa sukupuolensa saa määritellä sen pohjalta ja muiden odotetaan leikkivän, että se on objektiivinen totuus.
Useimmat tunteet ovat alati muuttuvia ja ohimeneviä, ellemme anna itsemme kiintyä niihin liiaksi. Myönnän, että minä ainakin löydän toisinaan itseni salakavalasti hiipimästä samalle vanhalle tunnekerrokselle kiertämään tuttua ja turvallista kehää. Sieltä voisi toki löytää avartavia alakerroksia vaikka kuinka syvältä, JOS olisi kiinnostunut kaivamaan, mutta useimmiten en ole. Tuskin olen ainoa, joka alitajuisesti haluaa pitää kiinni identiteettiä tukevista uskomuksista, vaikka ne olisivatkin pelkästään negatiivisia. Itsesäälissä ja tunnealhossa rypeminen antaa oikeutuksen monenlaiselle tekemiselle ja erityisesti tekemättömyydelle, joten sieltä kehältä ei tee mieli vapaaehtoisesti irrottautua – päin vastoin.
Se, että näille tunteille annetaan paljon huomiota, ymmärrystä ja aikaa, voi lopulta kääntyä tarkoitustaan vastaan. Se lisääntyy, mihin keskitymme, ja tällä hetkellä keskitymme negatiivisiin tunteisiin – jopa vuosikausia ja vieläpä yhteiskunnan laskuun.
Ei ole kauaakaan, kun mediassa analysoitiin syitä nuorten naisten ahdinkoon, ja esille nousi alakulon ”tarttuvuus”. Terapiatakuutakin edellytetään kaikille alle 30-vuotialle, mutta omaa aktiivisuutta – kirjaimellista toimintaa jatkuvan vellomisen sijaan – ei uskalleta peräänkuuluttaa. Viisas, vanha sanonta ”ei kannata jäädä tuleen makaamaan” on unohtunut täysin, kun yhteiskunta tuntuu hyväksyneen kieriskelyn tunteen palossa. Moni odottaa ulkopuolisten pelastajien tuloa, vaikka pitäisi aktiivisesti pyrkiä itse ulos ennen kuin toksinen ympäristö myrkyttää ja lamaannuttaa paikalleen.
Mielenterveyttä on toki hoidettava myös verovaroista, mutta aivan kuten maahanmuuttotukien tai pienten lasten diagnooseja koskien, pitäisi myös terapian edellytyksenä olla jonkintasoista oma-aloitteisuutta. Niin kauan kun ihmisellä on toimintakykyä jäljellä, sitä on käytettävä ja tuettava muuten kuin istumalla viikoittain terapeutin tuolissa tai napsimalla reseptilääkkeitä.
On toki olemassa myös syvälle juurtuneita tunteita ja oikeitakin ongelmia, jotka on otettava vastaan niiden vaativalla vakavuudella. Väitän kuitenkin, että on vähintään yhtä paljon sellaisia tuntemuksia, joihin huomaan itse ainakin pienen bitch slapin olevan nopea ja tehokas apu.
Kokeillaanko?
Onko suorituspaineita ja piinaava ajatus siitä, mitä kaikkea pitäisi olla ja tehdä? Tunnetko itsesi huonoksi, lihavaksi ja rumaksi?
Lakkaa pyörimästä somessa vertailemassa itseäsi. Mieti myös, että minkä verran realistisesti olet valmis tekemään saadaksesi tiukemman pepun, täydellisen instaposen tai design-kodin. Jokaisella on potentiaalia olla ”parempi” versio itsestään, joten tarkastele prioriteettisi ja tee asialle jotain tai myönnä, että moitteissa todella on perää, mutta tavoite ei vaan kiinnosta sinua tarpeeksi.
Annatko taipumuksen perfektionismiin painaa itseäsi alas ja lisätä riittämättömyyden tunnetta? Ajaako pienikin epäonnistuminen sinut mitätöimään koko persoonasi?
Ellei illuusio täydellisyyden saavuttamisesta edelleen eläisi, ei sitä pyrkisi edes tavoittelemaan. Perfektionismiin on sisällytettynä ymmärrys omasta hyvyydestä, jopa erinomaisuudesta, joten lakkaa ulisemasta.
Onko lamauttavaa väsymystä ja käynnistymisvaikeuksia? Oletko uupunut ja alakuloinen?
Sulje nyt jo ne hemmetin laitteet ja hakeudu raittiiseen ilmaan. Ota myös se pää vaihteeksi pois perseestäsi ja tee itsestäsi hyödyllinen jollekin toiselle.
Ai, triggeröikö lähestymistapani?
Voin lohduttaa, että sinä sentään olet etuoikeutettu sulkemaan minut ulos vaikutuspiiristäsi, mutta minulla ei toistaiseksi ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa iskut vastaan ja sietää niiden aiheuttama väliaikainen epämukavuuden tunne.
