Yhä useampi nuori havahtuu entistä aiemmin tyhjyyden tunteeseen elämässään siitä huolimatta, että kaikki on näennäisesti hyvin. Uskontojen vaihtuessa ateismiin, kylänraittien betonikuutioihin ja sosiaalisten kontaktien virtuaalisiksi, on myös nuorison rooli yhteiskunnassa muuttunut. Heitä ei enää samalla tavoin sisällytetä arjen askareisiin, toisten lasten hoitoon tai ylipäänsä osaksi palvelevaa yhteisöä – ainakaan ilman vaivanpalkkaa. Usein tuntuu riittävän, että vain on ja suostuu palvelluksi. Eihän nykynuorten pidä joutua kantamaan vastuuta ainakaan muista ihmisistä liian aikaisin kuten sota-ajan ja sen jälkeisen sukupolven.
Yhteiskunnallisesti lasten kasvattaminen on mennyt huomattavasti humaanimpaan suuntaan viime vuosikymmenten aikana. Jos ennen tärkeintä oli kuri ja kontrolli, tämän päivän hyvä kasvattaja empatiseeraa tunteita, vahvistaa keskenkasvuisen kulloinkin valitsemaa identiteettiä ja kehuu kritisoinnin sijasta. Silti psykoterapiajonot täyttyvät ennätysvauhtia traumatisoituneista, hukassa olevista ja syvistä mielenterveysongelmista kärsivistä nuorista.
On supersuorittavia uupujia, riittämättömyydestä kärsiviä perfektionisteja, salamasentuneita ekstroverttejä, diagnoosinmetsästäjiä, sukupuolidysfoorikkoja, maanisdepressiivisiä, päihde- ja dopamiiniriippuvaisia jne. Ja kaikki se on täysin OK – ihanan inhimillistä ja rohkeaa heiltä, jotka rikkovat mielenterveyteen liittyviä tabuja siloittaen samalla muiden kaltaistensa polkua.
Valtamediassa meille maalataan heistä kuva eräänlaisina sankareina ja samalla normalisoidaan epävakaata mielenterveyttä kuin se olisi itsestäänselvyys, joka pitäisi vain hyväksyä luonnollisena osana nykyaikaa. Vaikka yksikään diagnoosi ei tee yksilöstä epäonnistunutta, niin mielestäni yhteiskunnallisesti olemme ajaneet pahasti karille.
Edellistä tekstiäni lainaten: ” Jos selvästi elintilaa rajoittava asia vain hyväksytään osaksi ihmistä, ei välttämättä tule kyseenalaistaneeksi sen väliaikaisuutta.”
On lukuisia hypoteeseja ongelmien alkulähteeksi, mutta niistä ei ole sallittua käydä keskustelua, jotta turvallinen tila säilyy eikä kenenkään epäeheä persoonallisuus ota osumaa. Oikeastaan on loukkaavaa edes käyttää sanaa ongelma, kun puhutaan ihmisyyden eri esiintymismuodoista, jotka meidän kaikkien pitäisi vain ottaa avosylin vastaan – huolimatta siitä, että lieveilmiönä tulisi lisää traumoja, haitallisia lääkityksiä ja jopa kuolleisuutta. Juurisyitä saati kestäviä ratkaisuja ei tunnu olevan sallittua etsiä, koska sehän signaloisi, että lapsuus ilman lähetettä psykiatrian polille olisi jotenkin parempi. Daaa.
Jotta voimme edes haaveilla mutkattomammasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta lapsillemme ja muuttaa yhteiskunnallisia toimintamalleja, olisi elintärkeää myöntää ensin, että jotkin asiat saattaisivat olla korjattavissa. MUTTA…
Olisi törkeää edes vihjata, että monien trendikkäiden mielenterveysongelmien ydin voisi olla epäterve itsekeskeisyys, johon ”hyvinvointiyhteiskunta” suorastaan ajaa ihmisiä. Vaikka minä ja minun tunteeni ovat oleellisia asioita hyvinvoinnin kannalta, on niihin kiinni kasvaminen syrjäyttämässä varsinaisen elämisen.
Olisi loukkaavaa antaa ymmärtää, että kaiken aukoton hyväksyminen ja rajaton rakkaus voisi hälventää myös todellisuuden ja jopa moraalin rajoja. Hyväksyntä ei tarkoita, että saa pestä kätensä lähimmäisenvastuusta ja antaa jokaisen iästä riippumatta kantaa vastuun omista ratkaisuistaan.
Olisi vähättelyä sanoa, että loputon nopeiden ärsykkeiden aiheuttama dopamiinikoukku ja siitä johtuvat kognitiiviset häiriöt voitaisiin pitkälti välttää digipaastolla. Vaikka älylaitteiden asettuminen osaksi yhteiskuntaa korreloi lisääntyneiden neuropsykologisten ongelmien kanssa, niin ratkaisuksi tarjotaan yhä useammalle diagnoosi lääkityksineen.
Olisi täysin kehorauhan vastaista ilmaista mitään siihen suuntaan, että terveellisinä välipaloina tai perusruokana mainostettu lisäainemoska voisi aiheuttaa sairastuttavien liikakilojen lisäksi myös oheisongelmia aivoterveyteen. Ilman rakennusaineita kehomme ei toimi optimaalisesti, mutta silti yhteiskunta normalisoi ravinneköyhää mukaruokaa ja vähättelee sen kokonaisvaltaista vaikutusta terveyteen.
Olisi myös transvihamielistä spekuloida, että massiivisen kemikaalikuorman ja hormonihäirikköjen minimointi voisi vähentää kehodysforiaa – algoritmien tuuttaamasta Pride-yhteisön romantisoinnista puhumattakaan. On helpompi normalisoida ilmiö ja sivuuttaa mahdollisuus siihen, että muutos ei todellakaan ole aivan niin orgaaninen kuin annetaan ymmärtää.
On kuitenkin pakko todeta, että salliva liberaalisiipi ja erityisesti sateenkaariyhteisö on onnistunut siinä, missä muu yhteiskunta ei. He ovat tarjonneet nuorisolle inhimillisen, vapaamielisen, ei-uskonnollisen yhteisön keskelle rahanahnetta, talouskasvuun tähtäävää pahoinvointivaltiota. Ei ihme, että se houkuttaa niitä ikäluokkia, jolle maailma on jo valmiiksi rakennettu ja rahaa saa Kelan luukulta.
Uskon, että Priden ja sallivan moninaisuuden ympärille luotu kupla tarjoaa nuorille jotain sellaista, mikä vastaa entisaikojen aitoa yhteisöllisyyden kokemusta. He ovat löytäneet merkityksellisyyden ytimen, jossa yhdistyvät sosiaalinen aspekti (vastaanottavainen yhteisö, jota voi itsekin palvella), autonomia (minä itse päätän) sekä kyvykkyys (olen asiantuntija). Nuorille halu olla yksi heistä voi joka solua myöten tuntua oikealta, mutta entä jos sitä lopulta ohjaa aivan muut asiat kuin aito kokemus esimerkiksi väärästä sukupuolesta?
Jos ennen vähemmistön ääni hukkui enemmistön huutoihin, on yhteiskunnallinen keskustelukulttuuri ajettu edellämainittujen esimerkillä siihen pisteeseen, että enää lähinnä oikeamielinen korkeastikoulutettu tai kokemusasiantuntija on pätevä ottamaan kantaa. Näin ollen vähemmistöön kuuluminen voi tänä päivänä antaa merkityksen tunnetta paitsi osana omaa yhteisöä, myös tärkeänä yhteiskunnallisena vaikuttajana.
Itsekin tunsin tekeväni jotain merkityksellistä vain kuulumalla rokottamattomaan, sorrettuun vähemmistöön ja kertoessani kokemuksestani julkisesti. Pelkästään olemalla ja kykenemällä sanoittamaan ajatuksiani, koin tekeväni jotain, millä voisi olla vaikutusta yhteiskunnallisiin asenteisiin ja toimintamalleihin. Tunsin saaneeni äänen ja kutsun kaltaisteni seuraan. Tiedän siis varsin hyvin, miten tärkeäksi voi itsensä tuntea, kun salliva yhteisö toivottaa vieraan tervetulleeksi, tukee ajatuksia ja vahvistaa omia uskomuksia.
Tiedän myös, että en voi rakentaa koko minuuttani sen tunteen ympärille, koska sekin on todennäköisesti vain väliaikaista.