Jos jonkun mielestä viestintäni vaikuttaa toisinaan hiukan ristiriitaiselta, niin se johtuu siitä, että se on. Pääni sisällä on jatkuva vääntö. Elän eräänlaista kaksoiselämää egoni ja korkeamman minäni vaihdellessa vetovastuuta sattumanvaraisesti. En todellakaan aina edes tiedä, kumpi vie ja kumpi vikisee, mutta toisinaan tuntuu kuin joka raajaa revittäisiin eri suuntaan.
Vaikka kiinnostus henkistä kasvua kohtaan on ollut läsnä koko aikuiselämäni, ovat puheet sielunpolusta, Kristustietoisuudesta ja ykseydestä nousseet esille vasta viime vuosina. Olen aina pyrkinyt kasvamaan omillani, arkielämän opettamana, enkä ole seurannut yhdenkään gurun – tai edes Herran – opetuksia.
Korona-aikaan kuitenkin elinpiirini laajeni someaktiivisuuden myötä ja sittemmin olen altistunut jos jonkinlaisille uskomus- ja henkimaailman asioille. Mm. meditaatiot, kanavoinnit, taajuudet, energiakentät, entiteetit, entiset elämät, rinnakkaiset todellisuudet ja kvanttiteoriat ovat tulleet jokseenkin tutuiksi. Vaihtoehtoinen todellisuus on suorastaan houkutteleva kaikkine yliluonnollisine ilmiöineen, mutta skeptikko sisälläni pidättelee minua tutkimasta henkilökohtaisemmin sitä maailmaa. Kyse ei ole tuntemattoman pelosta vaan juuri päin vastoin: siihen liittyvät psykologiset toimintamallit näyttävät liiankin tunnistettavilta – ja se pistää empimään. Epäluuloisuuteni liittyy näkökentän kaventumiseen sen näennäisen laajentamisen myötä.
Minulla ei ole tarvetta epäillä villeimpienkään asioiden olemassaoloa, kunhan aistin viestintuojassa vilpittömyyttä. Mahdollisuus kulkea jonkin korkeamman voiman ohjauksessa voi todellakin olla joillekin täyttä totta, mutta toisten kohdalla ”henkisyydessä” saattaa olla kyse itsepetoksesta ja vastuunpakoilusta. Kun yhtäkkiä selitys kulloiseenkin olotilaan löytyy tähtien asennosta, resonansseista, sukupolvien traumoista tai kollektiivista energioista, alkaa väkisinkin miettiä, onko kyseessä vain eräänlainen portti kauemmas epämukavasta todellisuudesta.
Kuuntelen Antti Launosen Väärinajattelija-podcastia, jossa puhutaan paljon näistä aiheista, ja huomaan usein itsekin nyökkäileväni sekä ”löytäväni” selityksiä omiin oikkuihini milloin mistäkin taivaankappaleen liikkeestä tai energeettisestä muutoksesta. Oma tunnemaailma on suorastaan helpottavaa sitoa osaksi jotain suurempaa kokonaisuutta, ja teorian uskottavuutta lisää se, että moni muu selvästi käy samanaikaisesti läpi vastaavia tuntemuksia. On myös mukavaa, kun ymmärrystä, inhimillisyyttä, armollisuutta ja juurisyitä löytyy joka lähtöön. Itselleni lähestymistavasta nousee silti toisinaan ajatus, että ”vika” on muissa ihmisissä, sisäisissä ohjelmoinneissa tai vääränlaisessa maailmassa heidänlaisilleen – ja siksi on lupa vetäytyä yhä syvemmälle pumpuliseen paikkaan, jossa on turvassa reaaliaikaisilta tapahtumilta ja niiden aiheuttamilta paineilta tai negatiivisilta tunteilta.
Näen yhteiskunnallisesti valtavan tarpeen sisäänpäin kääntymiselle, sieluyhteyden kehittämiselle ja mielen avartamiselle, ja arvostankin kaikkia, jotka näyttävät omalla toiminnallaan suuntaa muillekin. Olen kuitenkin huomannut, että siihen jo kykenevät tulevat usein muodostaneeksi oman kollektiivinsa ja eristävät itsensä yhä kauemmas enemmistön havaitsemasta todellisuudesta. Kenties se on väistämätöntä, kun elää korkeammilla taajuuksilla kuin tavallinen pulliainen, eikä halua enää koskaan tulla vedetyksi osaksi matalavärähteisiä energioita täynnä kateutta, pelkoa ja vihamielisyyttä – mutta voisiko siinä olla muutakin?
Itsekin tunnen eläväni kahdella eri todellisuuden tasolla joutuen sopeuttamaan omaa olemistani ja energiaani jatkuvasti ”tavallisten” ihmisten kanssa kommunikoidessa väsyen heidän seurassaan eri tavalla. Siitä olisi helppo vetää johtopäätös, että se ei tee minulle hyvää ja on aika mennä eteenpäin – korkeammalle. Mielestäni on kuitenkin loogista, että vie voimia yrittää rikkoa kielimuuria kahden maailman välillä. On kuin haluaisi puhua juuri omaksumaansa uutta kieltä ja pettyisi, kun toiset eivät ymmärrä sanomaa. Luonnollisestikin tuntuu vaivattomalta viettää aikaa seurassa, jossa ei tarvitse tulkata ja täsmentää tarkoittamaansa, mutta se ei välttämättä viesti siitä, että pitäisi katkaista yhteys toisiin ja unohtaa kaikki muut puhutut kielet.
Ihmiselle on tyypillistä pyrkiä harmoniaan – kauas ristiriidoista, jotka aiheuttavat sisäisiä maanjäristyksiä mutta pakottavat vahvistamaan perustuksia. Tämä ilmiö näkyi vahvasti koronavuosina, kun enemmistö kieltäytyi kyseenalaistamasta täysin epäloogista virallista totuutta. Samanlaisena haitallisena mukavuudenhaluna näen myös henkiseen hyvän olon kuplaan käpertymisen, jos taustavaikuttajana toimii epävarmuus tai haluttomuus vastuunkantoon.
Vaikka löydänkin paljon vahvistusta sille, että itseään eheyttämällä voi auttaa myös muita, niin raja itsekeskeisen hedonismin ja kollektiivisen rakkaudellisuuden lisäämisen välillä on itselleni vielä liian häilyvä. En koe voivani omassa sisäisessä ristiriidassani voittaa mitään pitkäaikaista tietoisesti etsimällä vahvistavia ja autuaaksi tekeviä elämyksiä heittäytyen täysillä Lähteen luojaolennoksi saati Jumalan lapseksi. Tässä epävarmuuden tilassa se olisi vain illuusio henkisestä kodista, josta olisi tilkitty kaikki aukot ulkomaailmaan, mistä kaipaamani valo ja varmuus voisi vielä joskus löytää sisälleni.
Vaikka jatkuva kyseenlaistaminen ja repeäminen moneen suuntaan tuntuu raskaalta, saattavat ristikkäisiin suuntiin osoittavat tienviitat olla kaltaiselleni ihmiselle ainoa ratkaisu löytää lähemmäs pysyvää kotiosoitetta, josta löytyy ovi niin sisään kuin uloskin.
