Ihmisyys

PAREMMAN PUUTTEESSA

”Sinä riität.” You’re fine – just the way you are.

Tuo paljon hoettu mantra on hyvin ristiriitainen. Siinä, missä se pyrkii julistamaan ehdotonta rakkautta sekä hyväksyntää, se myös tavallaan vapauttaa vastuusta ja mitätöi tekojen merkityksen.

”Sinä kelpaat.” That’ll do – good enough.

Siinä on jo astetta realistisempi kaiku: ihan kelpo – paremman puutteessa.

Voimaantumista ajatellen on ensisijaista, että voi uskoa omia sanojaan silloin, kun harrastaa sisäistä tsemppipuhetta. Riittämättömyyden tunteen kanssa paljon kamppailleena olen tullut siihen tulokseen, että vaikka itsensä hyväksyminen sellaisena kuin on ei lähtökohtaisesti huuda suurta vääryyttä, on siinä sisäänrakennettu ongelma.

Itsemääräämisteorian mukaan elämän merkityksellisyyden kannalta on oleellista, että ihmisten psykologiset perustarpeet; omaehtoisuus, yhteisöllisyys ja kyvykkyys, toteutuvat.

Siitä syystä en edes haluaisi riittää itselleni minkälaisena tahansa. Sehän tekee kyvyistä ja ponnisteluista yhdentekeviä. Vaikka kelpaaminen kuulostaa karummalta, niin se jättää enemmän tilaa kehitykselle, jonka myötä oman elämän merkitys konkretisoituu. Minua mahdollisuus kasvaa ihmisenä aktivoi toimimaan – toisin kuin tyytyminen siihen, mitä jo on.

Koska ihmiset valitettavasti arvottavat itsensä aina vaan materialistisemmilla mittareilla, on tärkeää puhua armollisuudesta ja itsensä hyväksymisestä sekä varoittaa etenkin nuoria astumasta siihen oravanpyörään, jossa juostaan aina uusien pinnallisten tavoitteiden perässä eikä mikään tule koskaan olemaan riittävästi.

Somekulissiin tottuneen sukupolven rakkauden puute itseään kohtaan on kirjaimellisesti täysin erinäköistä kuin lapsena vyöstä saaneiden. Jollekin, joka on pienestä asti opetettu määrittelemään oma ihmisarvonsa tehtyjen työtuntien ja miellytettyjen ihmisten määrän mukaan, riittämättömyys on aivan toisenlaista kuin kiiltokuvamaailmaan kasvaneilla nuoremmilla milleniaaleilla sekä z-sukupolvella. Nyt elämme kuitenkin aikakaudella, jolloin sallivuuden kulttuuri kukoistaa ja ”sinä riität juuri tuollaisena” -filosofiaa julistetaan, mutta meillä on kenties pahoinvoivin nuoriso miesmuistiin. Kyse ei voi olla siitä, että heidän kaikkien minuus olisi murennettu alistavassa kasvuympäristössä. Mitä jos asia onkin päin vastoin?

Ehdoton rakkaus koetaan lähtökohtaisesti vain hyvänä asiana. Esimerkiksi ihanteellisen vanhemman tunneside vastasyntyneeseen ei ole riippuvainen lapsen teoista ja kyvyistä, vaan pelkästään olemassa oleminen on syy rakastaa. Näin toki pitäisi ollakin, kunnes ihminen alkaa itse ymmärtää, että myös teoilla on oma arvonsa. Jos todella toivomme rakkaidemme kokevan elämän merkityksellisyyden, voi ”olet täydellinen juuri tuollaisena” -filosofia pahimmillaan olla hyvinkin vahingollinen.

Kritiikittömän hyväksynnän ja rakkauden varjopuolella voi lymyillä merkityksellisyyden puute, joka nostaa päätään ja hakkaa sitä seinään joka kerta, kun joku väittää pelkän olemisen riittävän. On tärkeää tuntea, että kelpaa, mutta on oleellista olla tyytymättä johonkin itselle vahingolliseen, koska uskoo riittävänsä sellaisena. Joku voi ottaa vaikkapa patologisen laiskuuden tai tunneperäisen riippuvuuden ominaisuutena, johon on sallittua sopeutua, ja näin ollen lakkaa aktiivisesti etsimästä keinoja haitallisen kierteen katkaisemiseksi.

Esimerkiksi jollekin neuroepätyypillisen diagnoosin saaminen voi olla ymmärrystä, ihmissuhteita ja elämänlaatua parantava asia, mikä on saattanut vaatia aktiivisia ponnisteluja ihmiseltä itseltään. Toiselle sama lähtökohta voi toimia tekosyynä marginalisoida itsensä yhä kauemmaksi yhteisöstä (”en voi, koska olen tällainen”) kuvitellen, ettei omissa toimintamalleissa ole korjattavaa. Jälkimmäinen tulee näin nakertaneeksi omaa merkityksen tunnettaan pienentämällä sekä omaa kyvykkyyden tunnettaan (”olen tällainen, en voi sille mitään”) että osuuttaan yhteisön jäsenenä. Ja tukemalla häntä ehdoitta (”olet riittävä juuri tuollaisena”) tulemme kannustaneeksi häntä siihen hyvää tarkoittaen.

Itsensä hyväksymisen varjolla on ajettu sisään lukuisia osin kyseenalaisia trendejä kuten kehopositiivisuus, sukupuolen moninaisuus sekä diagnoosin metsästys. Niillä epäilemättä tarkoitetaan hyvää ja halutaan lisätä ihmisarvon tunnetta heidän keskuudessaan, ketkä kokevat itsensä puutteellisiksi poiketessaan keskiverrosta, mikä on itsessään hieno asia. Jos kuitenkin selvästi elintilaa rajoittava asia vain hyväksytään osaksi ihmistä, ei välttämättä tule kyseenalaistaneeksi sen väliaikaisuutta. Erilaisuuden kunnioittamisen ei pitäisi tarkoittaa sitä, että normalisoidaan elämää hankaloittavia asioita luonnolliseksi osaksi nykyihmisyyttä. Pahimmassa tapauksessa yhteiskunnallisesti puskettu hyväksynnän kulttuuri antaa luvan passivoitua tai saa nuoret kuvittelemaan, että muutoksen haluaminen olisi väärin – peräti osoitus kyvyttömyydestä olla sinut itsensä kanssa.

Jos minulta kysytään, niin enemmän kuin ehdotonta hyväksyntää, jokainen ihminen kaipaa uskoa omaan kykyynsä määritellä elämänsä suunta ja osansa yhteisössä – muuten jäljelle jää vain olemisen sietämätön keveys.

Saatat myös pitää...

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *