On ollut raastavaa katsoa, kun päättäjistö, valtamedia ja asiantuntijat ovat viime vuosina pala palalta nakertaneet oman uskottavuutensa siihen pisteeseen, että rippeet eivät pian kelpaisi edes rottalaumalle.
Mitä ilmeisimmin poliitikoille ei ole enää oleellisinta keskittyä huolehtimaan yhteiskunnan rattaiden sujuvasta pyörittämisestä vaan korrektin kulissin kunnostamisesta. Asiantuntijoilta on hiljalleen lakattu odottamastakaan paikkansapitävää tietoa, kunhan kerronta on tunteisiin ja konsensukseen vetoavaa. Iso osa lehdistöstä on myös ostanut ideologian ja myynyt samalla journalistiset arvonsa.
Tämä kaikki voisi huvittaa, ellei jäisi pohtimaan, miten monia vaivalla rakennettuja perustuksia on laiminlyöty, kun on keinotekoisesti alettu kaikin keinoin tukea yhtä romahtavaa röttelöä – tuota valtavaa varastoa täynnä virheitä ja valheita.
Kunpa sieltä olisi talkoovoimin edes pyritty siivoamaan talteen ne asiat, mitkä olisivat vielä olleet pelastettavissa. Nyt kaikki edellisten vuosien epäloogisuudet, epäilyttävyydet ja epäonnistumiset on tungettu kaappien perukoille ja maton alle odottamaan, että ne hautautuvat uusien sotkujen alle. Ja niitähän tunnutaan oikein urakalla tehtailtavan.
Liian paljon muunneltua totuutta, tietoisesti pimitettyjä faktoja, vääriä hälytyksiä ja täysin metsään menneitä ennustuksia on ajanut yhä useamman entistä kauemmaksi ylhäältä annetuista auktoriteeteista ja virallisesta kerronnasta.
Somea seuratessa on käynyt selväksi, että kriittisimmiksi oppineiden kesken ilmastonmuutoksen, äärioikeiston, itäisen vihollisen tai vaikkapa lintuinfluenssan uhka aiheuttaa lähinnä olankohautuksia tai ivallisia naurunpyrskähdyksiä. He ”tietävät” nämä huijauksiksi, koska näkevät saman vilpillisen mielipidevaikuttamisen kaavan toistuvan kerta toisensa jälkeen. Enkä moiti heitä, sillä olen oppinut katsomaan maailmaa saman linssin läpi, jossa näen itsekin paljon *kröhöm* ruskeansävyisiä epäkohtia. Silti, me emme voi tietää.
Yksisilmäisyys, kaikkitietävä asiantuntijuus, väärät varoitukset, agendan ajaminen, liioittelu ja pelottelu ovat asioita, jotka nimenomaan pakottavat kyseenalaistamaan virallisen version. Jos kriittisen äänen haluaa kaikuvan muillekin kuin kuuroille korville, niin voisi olla viisainta välttää itse lankeamasta samaan ansaan vastapuolen kanssa.
Joku kerta kyseessä ei välttämättä olekaan ainoastaan ”masinoitu kusetus” ja tapa kontrolloida massoja, vaan kohtaamme jotain, mikä meidän kaikkien tulisi ottaa kerralla tosissamme. On kuitenkin mahdoton nähdä niin enää tapahtuvan, sillä tarpeetonta paniikkia on lietsottu ja ”APUA!” huudettu turhaan jo aivan liian monta kertaa.
Ja siitä saamme syyttää niitä samoja tahoja, jotka näennäisesti peräänkuuluttavat avoimuutta, luotettavuutta ja vastuullisuutta – eläen itse juuri päinvastoin kuin opettavat.
