En ihmettele, jos Sanni Ukkosen kolumnin lopetus triggeröi jotakuta. Sanoa nyt itseään viisaammaksi kuin valtaosaa ihmisistä – ja millä meriiteillä!
Olkoonkin, että olin sitä ennen määritellyt viisauden uudelleen kaikkitietävyydestä tietämättömyydeksi, niin joku varmasti ajatteli minun arvottavan oman älyllisen kapasiteettini muiden yläpuolelle.
Se vasta typerää ja ylimielistä olisi. Vai olisiko sittenkään?
Äly on arvostettu ominaisuus läntisessä maailmassa. Viisas, älykäs, järkevä, fiksu, terävä ja nokkela ovat käytännössä aina positiivissävytteisiä kuvauksia ja noita piirteitä pidetään yleisesti tavoittelemisen arvoisina.
Kuitenkin yllättävän moni tuntuu priorisoivan sitä, että olisi hyvännäköinen, pidetty, varakas tai tunnettu. Nyky-yhteiskunnassa moni käyttää enemmän aikaa pinnan kiillotukseen kuin päänsisäisen rataston huoltamiseen. Jopa vaatimattomat suomalaiset osaavat korostaa ulkoisia avujaan tai saavutuksiaan, mutta en muista kenenkään koskaan ylpeilleen viisaudellaan.
On hyväksyttävää tiedostaa olevansa keskivertoa kauniimpi ja pyrkiä mittelemään missin kruunusta tai tietää kovalla työllä treenatun vartalon olevan fitness-kunnossa. Kukaan ei myöskään pahastu, jos vuosia harjoitellut urheilija kokee olevansa valmis haastamaan mestarin. Ilman ylikorostunutta uskoa omaan erityisyyteensä yksikään muusikko tuskin päätyisi festarilavoille. Jopa hyvällä hahmotuskyvyllä siunattu voi hakea Mensan jäseneksi ilman paheksuntaa.
Sillä välin, kun toiset kehittävät spesifiä taitoa tai pumppaavat rautaa, joku jumppaa aivojaan, laajentaa ajatusmaailmaansa, tutkii uteliaasti elämää ja tarkastelee asioita monilta eri kanteilta. Jos vieläpä kykenee kyseenalaistamaan, tarjoamaan uusia näkökulmia, keskustelemaan asioista sekä olemaan tuomitsematta, on se mielestäni arkista viisautta parhaimmillaan. Sellaiseksi ihmiseksi ei kuitenkaan kenenkään ole sopivaa julistautua, koska viisaus edellyttää vaatimattomuutta.
Vaikka joku harrastaa aivottoman Netflixin tuijottamisen ja herkkujen mussuttamisen sijaan monipuolisesti asioiden pureskelemista, makustelua, pilkkomista ja kuutioimista, on aivokapasiteettinsa tiedostava ihminen helposti muiden silmissä omahyväinen. Olen varma, että siinä missä yksi on vilpittömästi kehunut minua viisaaksi, on joku toinen kirjoituksiani lukiessaan ärsyyntyneenä ajatellut: ”Tuokin se luulee olevansa niin viisas!”
Nyt olisi varmasti _viisainta_ vakuuttaa, etten suinkaan kuvittele niin suuria itsestäni, mutta tosiasia kuitenkin on se, että siinä luulossa voi olla vinha perä.
Enhän avautuisi julkisesti, ellen uskoisi sanoissani olevan jotain viisautta muillekin jaettavaksi. Jos kokisin vain toistavani vanhoja kliseitä, latteuksia tai lukemiani oivalluksia, niin en kirjoittaisi.
Olen tietoisesti käyttänyt tolkuttomasti tunteja viisastuakseni ja kasvaakseni sekä ihmisenä että ajattelijana, joten mielestäni on loogista olettaa kovan harjoittelun tuottaneen tuloksia – aivan kuten missä tahansa muussakin lajissa. Tiesin jo nuorena, etten voittanut geenilotossa pyrkiäkseni missiksi, muusikoksi tai mm-mitalistiksi, mutta viisaus on päämäärä, jonka jokainen voi lähtökohdista riippumatta saavuttaa määrätietoisella työllä.
Näin todettuani taidan siis määritelmästä riippumatta pitäytyä ylimielisessä väittämässäni silläkin uhalla, että vaikutan entistäkin typerämmältä.
