Suomessa eletään kahdessa täysin vastakkaisessa ääritodellisuudessa.
Osa kuvittelee Naton olevan vain puolustusliitto – meidän turvaksemme – eikä osaa edes ajatella vaihtoehtoa, jossa sodan uhka onkin sen myötä realistisempi kuin vuosikymmeniin.
Toinen ääripää odottaa Naton tuovan sodan hyvinkin pian Suomeen ja uskoo sen olevan tarpeellista isomman kollektiivisen heräämisen aikaansaamiseksi.
Ensimmäinen porukka koostuu pitkälti heistä, jotka eivät voi kuvitellakaan korkeimmiksi auktoriteeteiksi ylentämiensä vallanpitäjien voivan haluta mitään muuta kuin pienen ihmisen parasta.
Viimeksi mainittuun porukkaan kuuluu maailmanmenoa erittäin aktiivisesti seuraavaa väkeä, joka on tyypillisesti perillä myös historian siitä osasta, jonka voittajan kirjoittama versio mieluusti jättää kertomatta. Nämä ihmiset ovat usein osanneet ennustaa tulevaa parikin siirtoa eteenpäin, minkä takia tuppaavat suhtautumaan omaan totuuteensa faktana eivätkä kykene ymmärtämään, miksi muut eivät jo toimi sen pohjalta.
Näiden kahden ääripään väliin luonnollisesti mahtuu lukuisia muitakin tapoja tarkastella maailmaa, joista yhden mukaan luomme ajatuksillamme jatkuvasti omaa todellisuuttamme.
Minä olen _valinnut_ uskoa tähän, koska se antaa minulle motivaatiota olla aktiivinen toimija, mutta en minä silti Jumalaa yritä leikkiä. En vietä aikaa visioiden juuri tietynlaista tulevaisuutta tai manifestoi unelmaelämääni, vaan pyrin vaikuttamaan todellisuuteen _tässä ja nyt_ havaitsemieni realiteettien pohjalta.
Suomalaiset eivät tule uskoon sormia napsauttamalla eivätkä avaa silmiään pakottamalla. Spekulatiivista asioista puhuminen totuuksina nostaa ihmiset takajaloilleen ja pirujen seinille maalailu ajaa heidät entistä tiukemmin isoveljen kainaloon. Kyynisyys, katkeruus tai ylimielinen asenne kanssaihmisiä kohtaan ei varmasti kutsu ketään pois poterostaan.
Negatiivisuus ja pelkoenergiat ovat kuin tartuntatauteja, jotka tekevät ihmisistä älyllisesti toimintakyvyttömiä, joten en tahdo osallistua sellaisen lietsomiseen. Optimistinen lähestymistapani ei kuitenkaan tarkoita, että pakenisin jotain tai en suostuisi katsomaan silmiin synkkää kehitystä. Minä kyllä näen sen rumimmankin skenaarion kristallinkirkkaasti.
Mutta vieläkin selvemmin näen, että pahoja asioita todennäköisemmin tapahtuu, jos omalla toiminnallamme jatkuvasti lisäämme pelkoa, ahdistusta, passivoitumista, vihaa ja kahtiajakoa.
Minä koen luovani todellisuutta jokaisessa kohtaamisessa ja kirjoittamassani tekstissä. Siksi osaltani haluankin välittää aitoutta, vilpittömyyttä, rohkeutta, hyvää energiaa ja toiveikkuutta. Nämä ominaisuudet meidän pitää saada leviämään pandemian tavoin, jos meinaamme aikaansaada pysyvän muutoksen nykymaailmaan.
Miksi ihmeessä kukaan edes haluaisi kurkistaa kaninkoloon, jos se on läpeensä synkkä vailla kutsuvaa valoa tunnelin päässä?
Facebookissa 10.4.2023 alkuperäinen teksti koko kommenttikuvan kera
Vastaa