”En minä hingu kansanedustajaksi, mutta olen valmis edustamaan kansaa, mikäli saan luottamusta osakseni – sitä minulla ei kuitenkaan riitä tarpeeksi omasta takaa, jotta pystyisin siihen yksin.”
https://sannibergele.fi/2023/01/07/lahtotelineissa/ (LUKUSUOSITUS!)
***
Vakava huijarisyndrooma meinasi jumittaa minut jo lähtötelineisiin, sillä en todellakaan keksinyt yhtään uskottavaa tapaa myydä itseäni poliittisesti. Ei minulla kahden vuoden epäsäännöllisen harjoittelun tuloksena ole mitään syytä edes yrittää kilpailla samassa sarjassa kokeneiden konkareiden kanssa.
Onneksi viime hetkellä ymmärsin, että tarkan protokollan, strategian ja valmennuksen puute antavat minulle mahdollisuuden lähestyä maaliviivaa kärrynpyörillä, kuperkeikoilla tai vaikka kontaten joutumatta tuottamaan pettymystä tai myötähäpeää yhtään kenellekään.
Poliittinen osaaminen ei todellakaan ole minun vahvuuteni, mutta eipä ollut kirjoittaminenkaan ennen kuin sen 1,5 vuotta sitten aloitin.
En ole tässä ajassa vielä ehtinyt hyödyntää poliittisen ongelmanratkaisijan potentiaaliani perusarjen kiireiden keskellä, mutta uskon pystyväni ottamaan haltuun vaikeitakin asioita, sillä toisin kuin kilpajuoksu, ajattelu on minulle luontainen laji.
Hallitsen pitkälti logiikan ja johdonmukaisuuden, yliajattelun, joka kantilta katselun, laatikon ulkopuolelle näkemisen, tosiasioiden sekä kauhuskenaarioiden kohtaamisen ja olen myös tottunut analysoimaan omaa olemustani brutaalin rehellisesti.
Viimeisin auttaa minua valtavasti matkallani, sillä en usko kenenkään voivan laukoa mitään niin ilkeää tai loukkaavaa, mitä en olisi jo itsestäni ajatellut. Olen aina ollut itseni pahin ja ainoa vihollinen, mutta kaiken sen arvostelun myötä lopulta löytänyt aidon kunnioituksen itseäni kohtaan.
Nykyään olenkin harvinaisen immuuni pahoille puheille, ivallisuudelle ja nöyryytyksille. Se ei kuitenkaan johdu siitä, että en pitäisi muiden näkemyksiä yhtä suuressa arvossa, vaan tiedän kokemuksesta erään tärkeän seikan ihmisyydestä:
Ellei opi tulemaan sinuiksi itsensä kanssa, tekee mieli keinotekoisesti pönkittää egoaan muiden kustannuksella.
Jos siis joku kokee tarpeelliseksi buuata suoritukselleni tai huudella minulle herjauksia, niin miksi lannistuisin, kun ymmärrän hänen olevan se, joka lopulta kompuroi omiin jalkoihinsa.
Saatuaan hetkellisen tyydytyksen minun tuomitsemisestani, hänen on enää mahdoton välttyä miettimästä sitä elämää eniten rajoittavaa kysymystä:
”Mitähän muut minusta ajattelevat?”
