Olen lukuisia kertoja kritisoinut valtamediaa agendajournalismista ja yksisilmäisyydestä. Jostain syystä itse väitteeseen ei moni ole tarttunut valheellisena, mutta sitäkin useammin olen kuullut vastasyytöksiä: ”te vaihtoehto-skenessä teette itse ihan samaa.”
Tässä on hiukan sama asetelma kuin yötyöhön palkatun ihmisen jatkuvaa torkahtelua joku puolustelisi argumentilla ”kyllähän itsekin nukut öisin!”
Katsokaapas, kun vain toisella se kuuluu toimenkuvaan. Minulta tai muilta huolestuneilta kansalaisaktiiveilta työnkuva ei edellytä journalististen ohjeiden noudattamista, asennevapaata uutisointia tai totuudellista kerrontaa.
Siitäkin huolimatta, että kirjoitan juttuja omalla ajallani silkasta velvollisuudentunnosta ihmiskuntaa kohtaan, pyrin parhaani mukaan hoitamaan osani kunnialla. Ymmärrän todistustaakkani, vältän vääriä väitteitä, vihapuhetta ja tahallista hajottamista.
Mutta tosiasia on se, että ei minun tarvitsisi. Se velvoite on niillä, jotka toimittavat työkseen tai nauttivat jonkinlaista statusta tässä yhteiskunnassa.
Nähdäkseni valtamedian propagandistinen ote sekä sensaatiohakuisuus ovat perimmäinen syy siihen, että myös ”totuutta etsivät” ihmiset ja vastamediat päätyvät vetämään mutkia suoriksi ja tarjoamaan turhankin pitkälle vedettyjä johtopäätöksiä uutisoimisen sijaan. Se on valitettavaa, koska näin ollen todellisuus jää asenteiden jalkoihin.
En tietääkseni ole itse koskaan uskotellut olevani neutraali, ainoastaan penännyt sitä _ammattilaisilta_.
Usein tartunkin johonkin puhuttavaan aiheeseen yrittäen saavuttaa tasapainoa haastamalla konsensusta. Tarkoitus on nimenomaan tarjota vastalause, tarttua epäkohtiin ja herätellä katsomaan asioita eri vinkkelistä. Jos pyrkisin olemaan neutraali, venyisivät muutenkin pitkät tekstini romaaneiksi eivätkä ne todennäköisesti puhuttelisi sitäkään vähää ilman selvää tulokulmaa.
Se, mitä itse en ymmärrä alkuunkaan, on epätasapaino sen välillä, miten valtavasti kritiikkiä kohdistuu kaltaisiini _kansalaisiin_ sen sijaan, että koulutetuita ammatti-ihmisiltä edellytettäisiin enemmän faktoja ja vastuullisuutta sekä vähemmän mielipidevaikuttamista.
Me yksityishenkilöinä emme nauti kansan luottamusta vaan päinvastoin. Lähtökohtaisesti asenne poikkeavia näkemyksiä kohtaan on negatiivinen ja kaikkea sanomaamme vähätellään, epäillään tai pyritään käyttämään lyömäaseena heti kun pienikin tilaisuus tulee.
Emme saa kiitoksia ajatusten herättämisestä tai valtamediassa sivuutetun tiedon kaivamisesta. Jos nostamme esille perusteltuja epäilyksiä valta-aseman väärinkäytöstä, syrjinnästä, korruptiosta tai muista laittomuuksista, niin jollain kummallisella logiikalla itse syytökset sivuutetaan ja soo soo -sormi kohdistuukin vääränlaiseen tapaan tuoda asia esille.
Toisinaan ilmaisutapa ”skenessä” saattaa tosiaan olla jyrkkä ja liioitellun raflaava. Asiallista linjaa edustavana haluaisin väittää minun tapani olevan tehokkaampi ja helpommin lähestyttävä, mutta todellisuudessa näytöt siitä ovat jääneet hyvin laihoiksi. Kyse voi olla puutteistani kirjoittajana, mutta se saattaa myös kertoa jotain ihmisten kyvystä suhtautua asioihin asioina.
Nykyisen somekulttuurin myötä alkaa olla yleisempää neutralisoida soraäänet kokonaan kuin kyetä suhtautumaan neutraalisti poikkeaviin näkökulmiin.
Perustelluille näkemyksille on kyllä kysyntää silloin, kun jonkun pitää päättää, valitsisiko asukokonaisuuteen mustaa vai neutraalia. Muutoin voikin sitten olla turvallisinta pitää mielipiteet ominaan, jos haluaa varmistaa, että ilmapiiri pysyy neutraalina.
