Ilman näitä kahta tuskin olisin koskaan alkanut kirjoittaa.
Jarnan rohkeiden ulostulojen kautta aloin löytää valtamediassa vaietun tiedon äärelle ja Antin tapa osoittaa korona-ajan epäkohtia ilman tarpeetonta sensaatiohakuisuutta auttoi näkemään isomman kuvan epävarmojen yksityiskohtien sijaan.
He molemmat ovat saaneet aivan armottomasti paskaa niskaansa, koska rohkenivat ajatella ja toimia toisin kuin valtaosa ihmisistä. Erityisesti Jarna on saanut tuntea nahoissaan muiden vahingonilon, syyllistämisen, pahansuopaisuuden ja sydämettömyyden päädyttyään teho-osastolle rokottamattomana.
Voin kuvitella, että hän antaisi mieluummin uudestaan pois 90% keuhkokapasiteetistaan kuin luopuisi inhimillisyydestä ja lähimmäisenrakkaudesta, kuten hänen epäonnisella kohtalollaan mässäilleet.
Meillä on jokaisella omat – usein näkymättömät – ongelmamme, minkä takia jokaisen tulee voida tehdä omat terveysvalintansa ilman pelkoa tuomituksi tulemisesta. Laumasta erottuminen on monelle suomalaiselle riittävä rangaistus jo itsessään.
Tässä yhteiskunnassa kriittiselle toisinajattelijalle ei ole tarjolla sädekehää pään päälle vaan maalitaulu keskelle rintaa. Siitäkin huolimatta – tai juuri siksi – joidenkin on uskaltauduttava kohteiksi.
Minä arvostin vaivalla saavutettua terveydentilaani niin paljon, että olin täysin valmis elämään ilman sosiaalista runsautta, matkustelua, harrastuksia ja kuppiloita. Moni sen sijaan esitti tekevänsä terveysteon, vaikka edellä mainitut olivat todellinen syy piikin ottamiselle – täysin ymmärrettävästi.
Koin yhteiskunnan painostuksen ja median aiheuttaman polarisaation niin moraalittomana, että päätin laittaa itseni alttiiksi julkiselle arvostelulle ja vihapuheelle. Näin kyllä, miten raadollista se voi olla, mutta vielä kirkkaammin näin sen arvon, mitä Jarnan ja Antin kaltaiset ihmiset antoivat. Muuta vaihtoehtoa ei ollut.
Minulle kyse ei koskaan ole ollut koronasta, piikkistatuksesta tai salaliittoteorioista vaan siitä, että näen hyvää tarkoittavien ihmisten ajautuvan toimimaan vahingollisesti paitsi toisiaan myös itseään kohtaan.
Yhteiskunta kannustaa kuuliaisuuteen, pelokkuuteen, uhriutumiseen ja vastuunsiirtoon. Täällä myös vallitsee hallittu, moniääninen konsensus, jossa ei edes kannusteta todelliseen kriittiseen tarkasteluun. Rohkeus poiketa massasta on kuitenkin edellytys uuden oppimiselle ja kasvumahdollisuus jollekin upealle.
Rohkeutta ei suinkaan ole ainoastaan uskalias kyseenalaistaminen vaan sitä on yhtä lailla lapsenomainen luottamus uuden edessä. Minun maailmassani molemmille on tarvetta, mutta tietämättä tuomitsemiselle ei ole enää tilaa.
Katso 
tämä Väärinajattelija -podcastin upea jakso ja mieti, ovatko nämä väärin parantuneet ajattelijat yhteiskunnan häpeäpilkku vai toivonpilkahdus?
Lue myös yksi arkistojen lempiaarteistani: Jarnan tarinan inspiroima: ”Entä jos olinkin väärässä?”
Vastaa