Odotamme lasten ottavan kaikki mukaan leikkiin, puutumme nimittelyyn ja kiusaamiseen sekä kuuntelemme kaikkien osapuolten näkemykset. Olemme myös pääsääntöisesti samaa mieltä siitä, millaista on toisia kunnioittava käytös.
Yhtä aikaa kuitenkin seuraamme vierestä, kun aikuisväestön kerma kuvainnollisesti heittelee kivillä toisiaan, lyö lapiolla päähän, rikkoo kaverin kakut ja työntää hiekkalaatikon ulkopuolelle ne, ketkä eivät ole samaa mieltä kaikesta – ja me hurraamme suosikillemme!
Politiikan kuuluisi olla väline paremman yhteiskunnan rakentamiseksi, ei puoluekannatuksen pönkittämiseksi.
Puheenjohtajien vaalitenteissä perusideana tuntuu olevan se, että mahdollisimman uskottavasti perustellaan, mikä kaikki toisen ideoissa on vikana ja valitettavan usein siinä myös onnistutaan. Lopulta jäljelle ei jää yhtäkään ehdotusta, joka saisi ummikon vakuuttuneeksi, että päättäjillä on homma hanskassa.
Mitä jos me kansana vaihteeksi edellytettäisiin auktoriteetteja käyttäytymään paremmin kuin uhmaikäiset 3-vuotiaat? Sen sijaan, että annetaan heidän valita omat suosikkikaverinsa, laitetaankin riitapukarit tekemään yhteistyötä.
Yleisesti ajatellaan, että politiikka on kompromisseja, mutta ehkä juuri siinä mennäänkin metsään.
Poliittisella hiekkalaatikolla kompromissi nimittäin tuntuu tarkoittavan sitä, että jokaiselle on paikka laatikon reunalla, mutta kenelläkään ei ole lupaa leipoa mitään valmista.
Kuvitelkaa, miten kestävää politiikkaa saisimmekaan aikaiseksi, kun ratkaisuja lähdettäisiin rakentamaan ääripäiden yhtymäkohdista sen sijaan, että eipäs-juupastellaan, onko projektia tarve edes aloittaa – saati, että katsotaan vahingoniloisena vieressä huonoille perustuksille kyhättyä sortuvaa hiekkalinnaa ja lällätellään, että ”arvasin!”
Kriittinen kuoro saattaisi olla arvokkain ääni, mitä yhteiskunnassa ylipäänsä on. Nykyään moinen möly kuitenkin pyritään vaientamaan tai sen päälle huudetaan aivan itse keksittyjä riitasointuja.
Olisi ensisijaisen tärkeää ymmärtää, ettei kriittisyys useinkaan johdu vastakkaisista arvomaailmoista, vaan siitä, että ehdotetut toimintatavat eivät välttämättä kestä lähempää tarkasteltua. Ihmiset ovat valmiita tekemään uhrauksia silloin, kun on realistista uskoa niiden auttavan. Moraaliposeeraus sen sijaan ei jaksa kaikkia kiinnostaa.
Olipa kyse ilmastosta, perhearvoista, taloudesta tai maahanmuutosta, niin on aivan selvää, että äärilaidatkin löytävät joitain asioita, mistä voivat olla yhtä mieltä. Mitä jos puolueet aloittaisivat kestävien päätösten tekemisen niistä ja osoittaisivat konkretian tasolla kykyä kantaa yhteisvastuuta?
Ajatelkaa, jos jokaisen puolueen kärkiteemaa olisikin aina mukana työstämässä se kaikkein suurin vastavoima ja päätöksiä lähdettäisiinkin sorvaamaan opposition näkemyksiä arvossa pitäen – ei väärinä mielipiteinä sivuuttaen.
Tällöin ideologiset utopiat, lauma-ajattelu ja selkääntaputtelu eivät huomaamatta johtaisi näennäistekoihin, vaan fokus pysyisi sellaisissa toimissa, joiden hyödyllisyyttä ei edes kriitikkojen tarvitsisi jatkuvasti kyseenalaistaa. Kenties näkisimme myös kansan yhdistyvän, kun arvovaltaiset ihmiset ensin näyttäisivät mallia.
Anteeksi sinisilmäisyyteni, mutta minä kirjaimellisesti leivoin hiekkakakkuja, kun nyky-yhteiskuntaa rakennettiin. Mielestäni kenenkään ei silti tarvitse olla poliittisesti kokenut ollakseen aikuinen.
Olisikohan liikaa toivottu, että hiekkalaatikot olisivat jatkossakin leikki-ikäisten valtakuntaa ja me aikuiset keskittyisimme ajattelemaan tämän tasavallan parasta?
Vastaa