Eilen vietettiin suomalaisen kulttuurin päivää, jota itsekin kuin sattumalta juhlistin hiihtämällä, käymällä avannossa, lämmittämällä saunan sekä syömällä ruisleipää ja tietenkin vähän salmiakkia.
En koskaan ole ajatellut itseäni kovinkaan kansallismieliseksi ja olen ihmetellyt, mitä väliä sillä nyt muka on, missä maassa joku on syntynyt.
Ehdokkaaksi lähdettyäni useampikin olisi mieluusti maalaillut minusta kuvaa eräänlaisena eloveenatyttönä, joka kansallispuku päällä poseeraa neitseellisen näköisenä. No, torppasin välittömästi moiset ideat toteamalla, etten ole lainkaan sellainen Suomi-neito.
Satunpa nimittäin olemaan sen sortin Bergele, että on turha yrittääkään esittää siveää sinivalkoista kansallisaarretta. Mutta toisaalta, eikös nimeni ole ensimmäisiä sanoja, joista suomalaisen tunnistaa lähes maailman joka kolkassa?
Eilen kuitenkin yhtäkkiä tajusin olevani kaikesta vastustelustani huolimatta henkisesti niin perin juurin suomalainen, että yllätin itsenikin.
Olen sinisilmäinen, vaaleahiuksinen kalkkilaivan kapteeni ja onnellinen harvinaisesta perimästäni.
Rakastan suomalaista luontoa ja neljää vuodenaikaa. Minulle koskaan ei ole väärä sää ulkoilla, ainoastaan huono varustus.
Viljelen vanhoja suomalaisia sanontoja ja kansanviisauksia sekä arvostan suomen kielen rikkautta, jonka pienet nyanssit tahdon osaltani auttaa pitämään hengissä.
Jostain syystä osaan vanhat suomalaiset iskelmät ulkoa ja kesäillan valssit tuntuvat nostalgisilta, vaikka synnyin vasta 1988.
En tunne minkäänlaista kaukokaipuuta, kadehdi maailmanmatkaajia tai haaveile elämästä etelässä, vaan Suomi tuntuu ainoalta oikealta kotimaalta.
Nautin suomalaisesta kuivasta huumorista, puujalkavitsestä ja lakonisista heitoista, joille itsekin nauran lähinnä sisäisesti hymähtäen.
Tykkään suomalaisten vähäeleisyydestä enkä itsekään ole järin dramaattinen ihminen.
Olen ylpeä voidessani sanoa olevani perinteinen sisukas, suoraselkäinen ja teeskentelemätön suomalainen.
Valitettavasti viimeiseksi mainitsemani piirteet ovat yhteiskunnallisesti hiljalleen jäämässä amerikkalaistyylisen moraaliposeerauksen, korupuheiden, näennäistekemisen ja ulkokultaisuuden jalkoihin.
Suomen lippua heiluttava onkin nykyään monille äärioikeistolainen, kun taas Ukrainan tai EU:n puolesta liputtava katsotaan kunnon kansalaiseksi. Oman kulttuurin kunnioittamisesta ja suomalaisuuden vaalimisesta on saatu väännettyä muukalaisvihamielisyyttä.
Valitettavan monet suomalaiset ovat myös omaksuneet länsimaisen tavan toimia, mitä tulee mediaan ja politiikkaan. Rehellisyys ei ole enää aikoihin ollut sellainen hyve, jota tarvitsisi ilmentää myös käytännön tasolla – tärkeämpää on luoda oikea vaikutelma.
Minä en kuitenkaan aio taipua teeskentelyyn. Tiedättekö, miksi se olisi minulle suoranainen mahdottomuus?
Ryhdistäni huolen pitää tuo sinivalkoinen Suomen lippu, joka ilmiselvästi selkärankani luonnollisena jatkeena kasvaa.
Vastaa