Pakkaamme usein viikonloppuna sählymailat mukaan ja ajelemme porukalla jonkin koulun pihaan pelailemaan. Tällä kertaa vastassamme oli kuvassa näkyvä kaukalo, jonka mittasuhteet kehotan huomioimaan.
Heti sen nähtyäni naurahdin ja totesin: ”Ei tuossa kyllä mitään kunnon pelejä saa aikaiseksi.”
”Pessimisti!”, vastasi yksi seurueestamme.
”Pitääkö olla niin negatiivinen?”, komppasi toinen.
”Eihän tässä tarvitse olla kuin realisti huomatakseen kentän puutteet, mutta voidaanhan me kokeilla, miten käy!”
Peli alkaa. Joukkueeni ensimmäinen aloitusvoitto lipuu kaukalon ulkopuolelle ja vaihdamme aikuisten kesken merkitseviä katseita.
Uusi yritys. Nyt saan pallon ja syötän sen pojalleni, joka laukoo niukasti ohi maalin. Se livahtaa raosta ainakin 10 metrin päähän kaukalosta.
Silmäilen huvittuneesti seuruettani, mutta onnistun vielä hillitsemään nauruni.
Vastustajajoukkue pääsee hyökkäämään, mutta harhasyöttö karkaa taas kauas pelikentältä. Tässä vaiheessa muitakin alkaa jo kovasti hymyilyttää, ja lopulta yksi toteaa: ”Ai, onko tässä muka jokin ongelma?”
”Ei tietenkään! Hyvinhän nuo laidat toimivat – estäväthän ne ainakin 20% vaarallisimmista laukauksista”, totean kieli poskella.
Poikani säntää hakemaan palloa ja yrittää palauttaa sen laukomalla aitaa kohti. Ensimmäiset kaksi yritystä kolahtavat poikkipuuhun, seuraavat kaksi kilahtavat metalliin, mutta viides lopulta löytää tiensä pelikentälle.
”No niin, katsokaa vaikka: 80-prosenttinen suojateho!”, kommentoi kaukaloa kiivaimmin puolustanut peluri.
Sillä hetkellä kaikkien pokka pettää.
Tuskin kenellekään on epäselvää, että parhaillaan naurunalaisena ei ole kukaan seurueestamme vaan viime vuosina käydyt keskustelut eräistäkin lääketieteellisistä hyötysuhteista.
Juuri näin absurdi tilanne käsillämme on ollut:
Sisältä katsottuna näyttää siltä, että pallo onnistuu aina livahtamaan esteiden ohi, kun taas ulkopuolella jokainen pienikin kolahdus laitaan tulkitaan merkiksi lähes moitteettomasti toimivasta suojasta.
Olen havainnut, että totuus on usein yllättävän subjektiivinen asia, joten pyrin hyväksymään erilaiset versiot tapahtuneesta.
Sitä en kuitenkaan kykene vieläkään ymmärtämään, missä vaiheessa tosiasioiden tunnustaminen muuttui pessimismiksi, riskien hallinta ääriajatteluksi, kauaskatseisuus salaliittoteoriaksi ja erilaiset hypoteesit tiedevastaisuudeksi?
Ps. Sähläystämme ei voi ehkä _kunnon_ peliksi luonnehtia, mutta myönnettäköön, että se teki hyvää niin aerobiselle _kunnolle_ kuin vatsalihaksillekin. Jokainen tulkitkoon itse, olinko siis oikeassa vai väärässä, mutta pessimistiksi en vieläkään tunnustaudu.
